Toukokuussa lukupiirillä oli samasta aiheesta kaksi kirjaa.
Luimme nälkävuosista, joihin meidät johdatti fiktviivisellä (osin faktaakin)
kerronnalla Aki Ollikainen ja Tuomas Jussila ja Lari Rantanen, joiden
toimittama teos oli karua faktatietoa.
Nälkävuodet –teos kertoo monipuolisesti nälkävuosien
taustoista ja seurauksista. Jo ennen v. 1867 oli ollut pari huonoa satovuotta
ja se syvensi vielä vuosien 1867-1868 nälänhätää. Kirja haki syitä kriisille,
mutta yhtä selkeätä syytä ei siihen ollut.
Syynä mainittiin mm. jatkuvat läntiset ilmavirtaukset, jotka toivat
runsaita sateita ja toisaalta pohjoiset ilmavirtaukset, jotka jäähdyttivät
ilman ja toivat tullessaan hallat. Nälänhädän
syyksi mainittiin myös liian myöhäinen viljanosto ulkomailta. Tätä vaikeutti
sitten myöhemmin myös merien aikainen jäätyminen, joten kauppalaivat eivät
päässeet kulkemaan ja toisaalta myös Venäjän aluettakin koetelleet
sadonmenetykset. Nälkään menehtyi joka kymmenes Suomen kaksimiljoonaisesta
kansasta. Myöskin senaattori
J.W.Snellmanin mielipiteet velaksi
ostosta ulkomailta vaikuttivat
tuontiviljan liian myöhäiseen tuontiviljan ostoon. Itsenäni kiinnosti
erityisesti nälkävuosien ruokahuolto. Vaikka neuvonta oli maassamme vielä
alkutekijöissään, jäkäläleivän valmistusta yritettiin tarmokkaasti levittää
järjestämällä kursseja eri puolilla maata. Suomalaiset olivat jo aiemmin
tottuneet syömään pettuleipää, joten jäkälää kohtaan tunnettiin suurta
epäluuloa. Väitettiin sen jopa olevan myrkyllistä. Tämä väite johtui osin
siitä, että jäkälän valmistaminen leiväksi oli vaativampaa ja siihen kelpasi
vain iso hirvenjäkälä. Ihmiset eivät osanneet sitä erottaa syötäväksi
kelpaamattomasta poronjäkälästä.
Aki Ollikaisen romaani kertoo nälkävuodesta vuorotellen
kolmesta näkökulmasta, Renqvistin veljeksistä, joita nälänhätä ei varsinaisesti
kosketa, Marjaanan ja Juhanin perheestä, joiden kautta nälkävuosi esittäytyy
kaikessa kauheudessaan ja senaattorista, joka koettaa ratkaista nälkävuoden
ongelmia parhaaksi katsomallaan tavalla – mutta pahasti epäonnistuen. Romaanissa on vain 139 sivua, mutta silti se
oli voimakas lukukokemus. Oliko lopussa
onneakin, sen voi lukija itse arvioida. Kirja oli Finlandia ehdokkaana vuonna
2012
Jussila-Rantasen teoksessa oli myös esitelty vanhoja
romaaneja, jotka kertovat tuosta ajasta. Näistä valitsin Santeri Alkion ”Murtuvia voimia”, joka sekin kuvasi hienosti tuon
ajan elämää.
Kirjat herättivät vilkkaan keskustelun ja olimme sitä
mieltä, että tällainen kaksoislukukokemus avaa asioita ja lisää kiinnostusta
aiheeseen mukavasti.
Ristiinassa 27.5.2019
Aija Rasimus
