Ville Kivimäki
MURTUNEET MIELET:
Taistelu suomalaissotilaiden hermoista 1939–1944
Teos
pohjautuu Ville Kivimäen väitöskirjaan ja voitti vuoden 2013 Tieto-Finlandia palkinnon. Lukupiirin
kirjavalinta oli ajankohtainen, onhan jatkosodan päättymisestä elokuussa
kulunut 70 vuotta.
Kivimäki
tuo teoksessaan esille, että sodan psyykkiset vammat olivat sotavammoja, kuten
muutkin vammat. Todellisuudessa näitä
vammoja ei kuitenkaan tuolloin rekisteröity sotavammoiksi eivätkä ne tuoneet
mahdollisuutta saada sotainvalidi-statusta. Yhtenä syynä kirjan mukaan
pidettiin sitä, että olisi tullut valtiolle liian kalliiksi maksaa korvausta
näistä, kun muutoinkin sotainvalidien vammoista tuli köyhälle valtiolle
huomattavia korvauksia. Näitä hermonsa menettäneitä sotilaita mainittiin
sotilaiden keskuudessa ”tärähtäneiksi”.
Keskustelua lukupiirin kokoontumisessa herätti myös sodan aikainen
psyykkisten vammojen sairaanhoito. Hoitokeinot tuolloin olivat hyvin
rajallisia; shokkihoidot: insuliinishokit, sähköshokit ja Cardiazol-shokkihoito, joista
Cardiazol-hoitoa pidettiin potilaiden mielestä pelottavimpana. Psykiatriseen
hoitoon kuitenkin päätyivät vain ne, jotka olivat kokonaan menettäneet
toimintakykynsä. Jatkosodassa heitä oli n. 15 000, lievempiä psyyken häiriöitä
sai moninkertainen määrä miehistä, mutta heidän lukumääräänsä ei pystytä
selvittämään. Paljon kuitenkin on tietoa siitä, että rintamalta vammoittakin
selviytyneet sotilaat elivät koko loppuelämänsä öisten painajaisten kanssa ja tuoneen ahdistusta myös koko perheelle.
Kirjasta
kävi selville, että psyyke horjui enemmän perheellisten ja iäkkäiden sotilaiden
keskuudessa kuin perheettömien ja nuorten.
Psykiatristen sairaalatapausten dramaattiset piikit v. 1941 hyökkäysvaiheessa ja kesällä 1944
jättävät helposti varjoonsa vuosien 1942-44 asemasodan. Kuitenkin sodan
hiljaisen vaiheen pitkän keston aikana kirjattiin enemmän psykiatrisia
sairaalapassituksia kuin vuosien 1941 ja 1944 taisteluvaiheet yhteensä.
Kirjassa
tuodaan esille kursiivilla painettuna autenttisia kertomuksia psykiatrisista
tapauksista, joista monet ainakin allekirjoittaneelle toi palan kurkkuun…
Lukupiirissä
virisi kirjasta vilkas keskustelu. Jokaisella oli ollut perheessä tai suvussa
joku sotaveteraani ja harmiteltiin sitä, että olisi pitänyt aikanaan enemmän
ottaa selkoa sodan aikaisista tapahtumista. Tarja toi lukupiiriin Lottana
palvelleen äitinsä päiväkirjan, johon saimme tutustua, sekä valokuvia sota-ajan
tapahtumista. Mielenkiintoista oli selata kaunokirjoituksella kirjoitettua
päiväkirjaa ja katsella aiheeseen
liittyviä valokuvia. Päiväkirja on varmasti suvun aarre seuraavillekin
sukupolville.
Kirja
oli kiintoisa lukukokemus täydentäen hyvin esim. loppukesän ja syksyn radio- ja
tv-ohjelmia, joissa jatkosotaa tuotiin muilta osin hyvin esille. Totesimme myös, että sodan
aiheuttamia psyykkisiä vammoja on varsin vähän käsitelty julkisuudessa. Ehkäpä
osaltaan johtuu siitä, että psyykkisiin häiriöihin liittyi sotavuosina häpeää
ja paheksuntaa. Epäiltiin, että osa oirehtivista teeskenteli päästäkseen
rintamalta pois. Mielen murtumista ei ymmärretty samanlaiseksi sankaruuden ja
uhrivalmiuden ilmentymäksi kuin fyysistä haavoittumista.
Murtuneet
mielet oli kiinnostava lukukokemus ja palanen sotahistoriaamme. Kirjan kansi
oli oivallisesti valittu: Sama kuin Linnan Tuntemattoman sotilaan kansi, mutta
puna-mustan värityksen tilalla oli harmaa-musta ja sotilaan kypärässä oli
murtumia...
Aija
Rasimus
