Vihma, Hartikainen, Ikäheimo, Seuri; Totuuden jälkeen. Miten media selviää algoritmien ja paskapuheen aikana. Teos 2018. 295 sivua.

Totuuden jälkeen on erinomaisesta luettavaa. Tosin kirja kansi on tylsänäköinen ja takakannen tekstissä niin monta sivistyssanaa ja laajaa käsitettä, että en olisi valinnut sitä luettavaksi kirjastosta. 

Onneksi on Mikkelissä Yhteiskunnallinen lukupiiri, jossa valitaan luettavaksi kirjoja yli oman mukavuusalueen.

Tämä teoksen lukeminen auttoi ymmärtämään yhteiskunnallista kehitystä Suomessa, Yhdysvalloissa ja Englannissa. Myös kriittisyys mediaan ja omaan ymmärrykseen lisääntyi. Teksti on onneksi helppoa; kirjan lukijan ei tarvitse olla asiantuntija.

Internetin piti tuoda koko maailman tieto jokaiselle, vaan toisin kävi. Totuudenjälkeisellä ajalla viitataan siihen, että tunteet ja suoranaiset valheet ovat syrjäyttäneet faktat julkisessa keskustelussa. Kun perinteinen media ei ole selvittänyt tarkkaan lähdetietoja, niin se mennyt mukaan tunteiluun ja lukijoiden kalasteluun.

Ongelma on algoritmeissa, joita teknologia tuottaa saamastaan tiedosta. Verkosta löytyvä tieto ei liiku vapaasti. Algoritmit muokkaavat jokaiselle personoidun paketin. Ihmiset eivät enää törmää sisältöihin ja näkökulmiin, joita he eivät ole itse valinneet.

Algoritmit eivät myöskään ole neutraaleja laskutoimituksia, vaan tietyn tahon tietyillä oletuksilla koodaamia. Toki perinteinen media voi olla yhtä lailla puolueellinen ja tiettyyn näkökulmaan rajoittuva, mutta algoritmien ongelma on kuitenkin niiden näkymättömyys, meidän on vaikea edes hahmoittaa sellaisen tiedon olemassaoloa, jota algoritmit eivät näytä meille.

Silmäni avautuivat, kun kirjassa selvitetään esimerkein miten Helsingin Sanomat, Yle ja Maaseudun Tulevaisuus ovat menneet mukaan valheisiin viimeisen kymmenen vuoden aikana. Räjähtelevät lepakot –tapaus avaa hyvin mitä poliittista hyötyä faktoja vääristelemällä voidaan saavuttaa. Tapaus toi esille myös tasapuolisuusharhan. Siinä annetaan yhtä suuri sananvalta valheelle kuin asiaan pitkään tutkineille asiantuntijoille. Esiin tulleet tapaukset ovat olleet tarpeellinen opetus lehdille ja Ylelle. Tieto pitää tarkistaa!

Ihmisellä on taipumus uskoa tietoa ja näkemyksiä, jotka vahvistavat jo olemassa olevia näkemyksiä. Tämä piirre korostuu erityisesti netissä, koska sieltä on helppo löytää ihan mitä hyvänsä näkemystä puoltavaa informaatiota, varsinkin kun algoritmit tyrkyttävät meille samantapaista sisältöä, jota olemme jo ennestään lukeneet.

Maltilliset viestit eivät saa samanlaista huomiota kuin aggressiiviset, kannassaan jyrkät viestit. Syntyy masentava kierre, jossa maltilliset keskustelijat vetäytyvät kokonaan pois ja julkinen keskustelu sen kuin jyrkkenee. Tämä todellisuus siirtyy myös verkon ulkopuolelle, missä poliitikolta ei enää odoteta totuudellisuutta vaan oman ryhmän jäsenyyttä, tunneyhteyttä ja vihan kanavointia.

Lukupiirissä huomattiin, että kirjoittajat ovat meitä lukupiiriläisiä puolta nuorempia. Ehkä nuoruus on vahvistanut heissä pelkoa, miten käy liberaalin demokratian, jos sitä kannattelemassa ei ole enää tervettä informaatioympäristöä. Lukupiiriläiset ovat jo kohdanneet monenlaista propagandaa kotimaassa ja maailmalla, ja olemme oppineet olemaan kriittisiä kirjoitetulle ja puhutulle ja kuville. Mutta vetäydymmekö varovaisina pois keskusteluista, kuten Totuuden jälkeisen ajan kirjoittajat varottavat. On siis aika ottaa totuudenjälkeisyys tosissaan, ja siksi valitsimme seuraavaksi luettavaksi Juha Kuisman Keskustalaisuudesta. Samalla pohditaan omia viiteryhmiä: Mistä omat arvot ja mielipiteet tulevat? Miten ne vaikuttavat ajatteluun, tunteisiin ja toimintaan?

Ristiinassa 4.11.2019

Helena Kauppinen

Sylvi Kekkonen – ensimmäinen nainen

Elokuun lukupiirin teemana oli Sylvi Kekkonen. Presidentti Kekkosen puolisona hän jäi kuitenkin taka-alalle ja aika vieraaksi suurelle yleisölle. Urho Kekkosen elämänkerroissa ei ole juurikaan mainittu puolisoa. Anne Mattssonin julkaisi Sylvi Kekkosesta elämänkerran vuonna 2000.  Tästä elämänkerrasta on juuri ilmestynyt tarkistettu laitos. Vuoden uutuuskirjoihin kuuluu myös Johanna Venhon romaani Ensimmäinen nainen, joka kertoo Sylvi Kekkosesta. Venho on tutustunut tarkoin lähteisiin ja tuo kaunokirjallisin keinoin esille Sylvi Kekkosen elämää. Lukemalla näitä molempia kirjoja avautuu edes osittain maan pitkäaikaisen ensimmäisen naisen tarkoin suljettu maailma. Romaanissa käsitelty tunnetaso tekee ymmärrettävämmäksi meille tavallisille lukijoille hänen elämänvaiheensa.

Venho on ajoittanut romaaninsa vuoteen 1966. Sylvi Kekkosen läheinen kirjailijaystävä Marja-Liisa Vartio on kuollut. Presidentin puolison on vaikeaa löytää tilaa surulleen Tamminiemessä, jossa on paikalla henkilökuntaa sekä jatkuvana virtana presidentin vieraita. Niinpä hän vetäytyy kesämökille Katermaan. Venho on tuonut kirjaansa mukaan myös toisen Sylvi Kekkosen ystävän, kuvanveistäjä Essi Renvallin. Taitavasti Venhon romaanissa peilataan kuvanveistäjän vaikeutta veistää Sylvin muotokuvaa. Kirjailijana Venho kamppailee saman haasteen kanssa kuin Essi Renvall – miten saada kuvattua Sylvi Kekkosta, joka kätkee niin tarkoin oman persoonansa. Kirjan lopussa romaanin Sylvi pohtii, miten elämä on muuttanut häntä. Kaikki on muuttanut niin äitiys, sodat, Urhon nousu pääministeriksi ja presidentiksi. Sylvi kärsi nivelreumasta ja sairaus aiheutti kipuja, joka muutti myös häntä. Vihlaisevaa on lukea Sylvin vaiettua tuskaa Urhon naisystävistä. Sylvi koki ihmisten puheet kipeänä taakkana.

Anne Mattssonilla oli Sylvi Kekkosen elämänkertaa tehdessä haasteena lähteiden vähäisyys. Vaikka kyseessä oli tasavallan tunnetuimman presidentin puoliso, niin silti tutkimusta voi verrata mikrohistoriaan – valtavirran ulkopuolisen marginaaliryhmän piilossa olevien tapojen ja asioiden tutkimukseen. Kekkos-historioissa Sylvi Kekkonen on jätetty täysin sivuosaan. Rouva Kekkonen piti tiukasti kiinni yksityisyydestään koko puolisonsa julkisen elämänsä ajan.

Urho ja Sylvi Kekkonen olivat molemmat kirjaihmisiä ja lukivat paljon. Vahvan puolisonsa rinnalla eläneellä Sylvi Kekkonen löysi itselleen oman tilan kirjailijana. Hän halusi tavata kirjailijoita ja perusti joidenkin kirjailijatuttaviensa avustuksella kirjallisen salongin, mutta vetäytyi näissäkin tilaisuuksissa itselleen tyypilliseen tapaan syrjään. Tie kirjailijana ja tunnetun poliitikon puolisona ei ollut auvoinen. Sylvi Kekkonen joutui kärsimään vallan laahuksesta – Kekkosen nimestä ja asemasta – eikä hänen osallistumistaan toivottu Suomen Kirjailijaliiton tilaisuuksiin.

Elämänkerrassa käsitellään myös molempien Kekkosten luonteenpiirteitä. Mattssonin mukaan Sylvi Kekkosessa oli sekä haurautta että kovuutta. Hän oli takertunut poikiinsa ja puuttui aikuisten lastensa elämään. Urho Kekkonen ei puolisona ollut helpoimmasta päästä naisseikkailuineen. Hänen voimakas ja itsekäs voittamisen halu vaati muilta sopeutumista. Kummallakin Kekkosella oli myös omat piikikkäät ilkeilytyylinsä.

Sylvi Kekkonen oli puolisonsa lahjomaton kotikriitikko, joka tasoitti puolisonsa vahvoja mielipiteitä. Sylvi Kekkonen onnistui tavoitteessaan jäämään yksityiseksi henkilöksi kaiken Urho Kekkosen ympärillä pyörineen valtavan julkisuuden rinnalla. Molemmat kirjat Sylvi Kekkosesta ovat ehdottomasti lukemisen arvoisia etenkin meille, jotka muistamme heidän aikakautensa vielä hyvin.

Porrasalmella 18.10.2019

Raija Suominen

Aki Ollikainen: Nälkävuosi, Siltala 2012 ja Nälkävuodet toim. Tuomas Jussila ja Lari Rantanen, Suomen Kirjallisuuden Seura 2018

Toukokuussa lukupiirillä oli samasta aiheesta kaksi kirjaa. Luimme nälkävuosista, joihin meidät johdatti fiktviivisellä (osin faktaakin) kerronnalla Aki Ollikainen ja Tuomas Jussila ja Lari Rantanen, joiden toimittama teos oli karua faktatietoa. 

Nälkävuodet –teos kertoo monipuolisesti nälkävuosien taustoista ja seurauksista. Jo ennen v. 1867 oli ollut pari huonoa satovuotta ja se syvensi vielä vuosien 1867-1868 nälänhätää. Kirja haki syitä kriisille, mutta yhtä selkeätä syytä ei siihen ollut.  Syynä mainittiin mm. jatkuvat läntiset ilmavirtaukset, jotka toivat runsaita sateita ja toisaalta pohjoiset ilmavirtaukset, jotka jäähdyttivät ilman ja toivat tullessaan hallat.  Nälänhädän syyksi mainittiin myös liian myöhäinen viljanosto ulkomailta. Tätä vaikeutti sitten myöhemmin myös merien aikainen jäätyminen, joten kauppalaivat eivät päässeet kulkemaan ja toisaalta myös Venäjän aluettakin koetelleet sadonmenetykset. Nälkään menehtyi joka kymmenes Suomen kaksimiljoonaisesta kansasta.  Myöskin senaattori J.W.Snellmanin  mielipiteet velaksi ostosta ulkomailta vaikuttivat  tuontiviljan liian myöhäiseen tuontiviljan ostoon. Itsenäni kiinnosti erityisesti nälkävuosien ruokahuolto. Vaikka neuvonta oli maassamme vielä alkutekijöissään, jäkäläleivän valmistusta yritettiin tarmokkaasti levittää järjestämällä kursseja eri puolilla maata. Suomalaiset olivat jo aiemmin tottuneet syömään pettuleipää, joten jäkälää kohtaan tunnettiin suurta epäluuloa. Väitettiin sen jopa olevan myrkyllistä. Tämä väite johtui osin siitä, että jäkälän valmistaminen leiväksi oli vaativampaa ja siihen kelpasi vain iso hirvenjäkälä. Ihmiset eivät osanneet sitä erottaa syötäväksi kelpaamattomasta poronjäkälästä.

Aki Ollikaisen romaani kertoo nälkävuodesta vuorotellen kolmesta näkökulmasta, Renqvistin veljeksistä, joita nälänhätä ei varsinaisesti kosketa, Marjaanan ja Juhanin perheestä, joiden kautta nälkävuosi esittäytyy kaikessa kauheudessaan ja senaattorista, joka koettaa ratkaista nälkävuoden ongelmia parhaaksi katsomallaan tavalla – mutta pahasti epäonnistuen.  Romaanissa on vain 139 sivua, mutta silti se oli voimakas lukukokemus.  Oliko lopussa onneakin, sen voi lukija itse arvioida. Kirja oli Finlandia ehdokkaana vuonna 2012

Jussila-Rantasen teoksessa oli myös esitelty vanhoja romaaneja, jotka kertovat tuosta ajasta. Näistä valitsin Santeri Alkion ”Murtuvia voimia”, joka sekin kuvasi hienosti tuon ajan elämää.

Kirjat herättivät vilkkaan keskustelun ja olimme sitä mieltä, että tällainen kaksoislukukokemus avaa asioita ja lisää kiinnostusta aiheeseen mukavasti.

Ristiinassa 27.5.2019

Aija Rasimus

Anders Blom: Veljeskunta – Lobbaus Suomen poliittisessa järjestelmässä. Gummerus 2018. 496 sivua.

Anders Blomin Veljeskunnan 500 sivua edunvalvonnan historiasta ja nykypäivästä on tuhti tietopaketti, jonka lukeminen ei ollut helppoa. Pitkä lauseet, runsaat sivistyssanat ja mahdollisuus tarkistaa mistä tieto on peräisin, hidastivat lukemista. Lukeminen kannatti; tarkka tieto historian tapahtumista oli kiinnostavaa, samalla voi miettiä mitä itse teki noina vuosina ja mitä tietoa sain lehdistä ja televisiosta. Kirjan ansiosta sain yhteiskunnalliselle taloudelliselle ajattelulle tarkennettua suuntaa. Anders Blomia voi kuunnella myös Yle Areenan ohjelmassa Mitä maksaa?

Ensimmäisestä poliittinen lobbaus oli vuonna 1808. Silloin Carl Erik Mannerheimin (1759-1837) johtama suomalainen lähetyskunta neuvotteli Pietarissa Aleksanteri 1. hallinnon edustajien kanssa viisi viikkoa. Lähetyskunta jätti keisarille 17 kohdan luettelon Suomen asioista, joissa toivottiin, että rauha ja lainmukaisuus turvattaisiin Suomessa, maapäivät kutsuttaisiin koolle ja perustettaisiin Suomen asioita käsittelevä hallitus. Joulukuun 1. päivänä 1808 keisarin päätti, että Suomen asiat tuli esittää suoraan keisarille eikä ministeriön kautta. Hän vakuutti, etteivät Suomen talonpojat joutuisi maaorjiksi ja perusti ”Suomen suurruhtinaan” tittelin. Näin Suomi -ilmiö alkoi tulla tunnetuksi Venäjällä ja maailmalla.

Seuraava merkittävä poliittinen lobbaus oli vuonna 1899. Silloin kahdessa viikossa kerättiin 522 931 nimeä adressiin vastineeksi keisari Nikolai 2. antamaan Helmikuun manifestiin. Adressia lähti luovuttamaan 500 henkilöä, jotka edustivat maan kahdeksaa lääniä ja eri säätyjä ja eri ammattikuntia. Keisari ei ottanut valtuuskuntaa vastaan. Tämä johti Suomen kansan aktivismiin, itsenäisyysliikkeeseen ja vapaustaisteluun!

Blomin mukaan veljeskunta on korporatiivinen järjestelmä, jonka yhteistyö tuottaa yhteiskunnalle hyvää. Korporatiivisessa järjestelmässä ammattikunnat (työntekijät/työnantajat) käyttävät yhteiskunnallista valtaa. Blom avaa kirjassaan suomalaisen tulonjaon kehittymistä: Tulonjaon yhdessä sovittuihin perusteisiin kuuluvat ansiosidonnaiset eläkkeet, jäsenmaksusopimus 1969 ja laki työehtosopimuksien yhteissitovuudesta 1970. Työntekijät ja työnantajat päättivät ne ja eduskunta hyväksyi. Tulopolitiikkaan osallistuvat tahot eivät pidä omia toimiaan poliittisena vaikuttamisena vaan työmarkkina-asioiden hoitona. Politiikassa kartetaan sanaa lobbaus, puhutaan mieluummin edunvalvonnasta. Päätelmänsä Blom perustelee liitteillä, joita on kaikkiaan kirjassa 120 sivua.

Perinteiset puolueet ovat kriisissä. Lailliseen yhteiskuntajärjestelmään, jossa valta annetaan vapailla vaaleilla valittaville edustajille, ei enää luoteta riittävästi. Korporaatiot ovat ottaneet vallan suomalaisessa päätöksen teossa, ja populismilla vain pahennetaan asioita. On luotava tilaa edustukselliselle demokratialle, jonka menestys perustuu moniarvoisuuteen. Tarjolla on oltava aidosti muitakin kuin voimakkaampien eturyhmien vaihtoehtoja. Kansanedustajien päätäntävaltaa on vahvistettava ja edunvalvontaan on lisättävä avoimuutta ja läpinäkyvyyttä. Kuitenkin henkilökohtaisten suhteiden merkitys ei katoa, vaikka kauppa maailmassa on kasvanut ja valtioista tultu aiempaa läpinäkyvimpiä. Suomen erityispiirre on väkiluvultaan pienen maan pienet piirit. 

Poliittisen vaikuttamisen voimavaroja tulisi siirtää kotimarkkinoilta EU:n instituutioissa ja tärkeissä jäsenmaissa tapahtuvaan vaikuttamiseen, poliittiseen ennakointiin, analyysiin ja keskusteluun. Tarvitaan myös työmarkkinajärjestöjen toiminnan päivitys, työmarkkinoiden joustavoittaminen ja työelämän uudistaminen. Yhä useammat suomalaiset pitävät näitä päivityksiä tarpeellisena. Milloin päästään asiaan? Ongelmia voidaan ratkaista tai ainakin lieventää vain järkiperäisessä ja rakentavassa yhteistyössä.

Ristiinassa 20.3.2019
Helena Kauppinen