Laura Lähteenmäki: Marian kirja WSOY 2025 sivuja 358. Lukija Krista Putkonen-Örn

En saanut kirjastosta Lähteenmäen Marian kirjaa, joten liityin BookBeat -palveluun ja kuuntelin kirjan, jotta ennätin tutustua kirjaan ennen lukupiirin kokoontumista. Olen aikaisemmin yrittänyt kuunnella kirjoja, mutta olen aina nukahtanut ja äänikirja on jäänyt kesken. Marian kirja on ensimmäinen kirja, jonka kuuntelin kokonaan eikä nukuttanut yhtään.

Tarina alkaa, kun Maria Piponius ja Elias Lönnrotin kohtaavat Gerhard Snellmanin sahan konttorissa, Ämmänkosken rannalla, Kajaanissa.  25- vuotias Maria hoitaa serkkunsa sahan tilejä ja huolehtii mm lämpimän leivän paistamisesta sahan väelle. Häntä reilusti vanhempi Elias on paikkakunnalla pidetty lääkäri ja koko Suomessa tunnettu kirjailija. Kevään ja kesän ajan riiustellaan herkän varovasti, syksyllä Mariasta ja Eliaksesta tulee salakihlapari. Marian toiveesta kihlausta ei julkaista, sillä Elias on lähdössä useaksi kuukaudeksi Laukon kartanoon kirjoittamaan ja Marian pitäisi yksin vastata onnitteluihin ja uteluihin.

Maria on kirjan päähenkilö, Lönnrot saa äänen vain lyhyeksi päiväkirjamerkinnöiksi. Maria on vahva persoona ja hänen elämässään sattuu ja tapahtuu. Tunteet kuohuvat, mutta niitä ei näytetä ulkopuolisille eikä edes perheenjäsenillekään.  Välillä Maria peilaa kokemuksiaan aikaisempiin tapahtumiin, joten vähitellen lukija saa kokonaiskuvan Marian koko elämänkaaresta.  Eliaksen kanssa hän elää parikymmentä vuotta, ja yhteiselämä on rikasta. Samalla valottuvat Suomen kansan vaiheet 1840-1860 -luvulla. Kolera tappaa, kerätään jäkälää katovuosina ja soditaan Itämerellä. Sanojen merkitys korostuu kirjassa. Lönnrot keksii kasveille ja ilmiöille suomenkielisiä sanoja. Maria miettii mitä tarkoittaa sana itsenäisyys ja keskustelee siitä Eliaksen kanssa.

Laura Lähteenmäen Marian kirjan tarina on erinomainen ja sanat soljuvat vaiherikkaan elämän kuvaukseksi. Kun kirja saapui kirjastosta, niin luin sen nauttien. Minulle lukeminen on syvempi kokemus kuin kuunteleminen.

Helena Kauppinen

Mikkelin Ristiina

 

Emma Nikander: Maailman paras maailma. Lempeät ja radikaalit utopiat

Atena 2025, sivuja 224

Lempeät ja radikaalit utopiat herättivät vilkasta keskustelua yhteiskunnallisessa lukupiirissä. Mietimme mitä utopia – sana merkitsee? Toisille sana on valhetta, ja historia vahvistaa, etteivät utopistiset kokeilut ole toteutuneet. Toisille utopia on päämäärä parempaan elämään, ja ihminen tarvitsee haaveilua ja toiveita. Niiden kautta ja niitä toteuttaen löytyy uusia, reilumpia käytäntöjä niin ihmisille kuin eläimille.

Sairaanhoidon ammattilaisina toiminut lukupiiriläinen totesi, että hoivaa rakennetaan jo ihmisten elämänkiertoon. Se ei ole utopiaa. Sen sijaan eläimet eivät tarvitse päätäntävaltaa. Miten lehmät pärjäsivät talvella ilman ihmistä?Koulutuksen osalta koulun ammattilaiset totesivat, että kirjoittaja ei tiedä nykykoulussa olevista hyvistä käytännöistä. Tunnetaitoja opetetaan jo varhaiskasvatuksessa ja väittelytaitoa perusopetuksessa. Piilo-opetussuunnitelmasta on aina oltu tietoisia, ja sitä on tarkkailtu.

Vaikka kirjan mainostettiin olevan toivekas tietokirja ratkaisuista, niin löysimme vähän uusia konkreettisia ratkaisuehdotuksia yhteiskunnallisiin ongelmiin ikääntyvissä kunnissa ja väestön vähentyessä koko Suomen maassa. Tarinallisuus kirjassa oli esimerkkejä toteutuneista utopioista. Iloisemme niistä toteutuneista oikeudenmukaisuuksista. Jokaisenoikeudet toteutuivat vasta, kun puolukan poimija piti puoliaan ja tapahtuman seurauksena säädettiin jokamiehenoikeudet. Pohjoismainen hyvinvointivaltiomalli on vielä monen muunmaalaisen unelma. Kirjastoista voimme vapaasti ja maksuttomasti hakea tietoa ja virkistystä. 

 

Mikkelin Ristiinassa 19.9.2025

Helena Kauppinen

 

Kuvassa vsemmalta Tarja Grånsten, Raijakaarina Hämäläinen ja Aija Rasimus. Kuva Helena Kauppinen

RAUTAVAARA 

Antti Heikkinen, WSOY 2024, 267 s. 

 

Antti Heikkisen Rautavaara on kiehtova romaani ja historiikki 150 vuotiaasta Rautavaaran kunnasta. Kirja poikkeaa kiinnostavalla tavalla tavanomaisesta kunnan historiasta; se kuvaa samanaikaisesti  yhden fiktiivisen suvun vaiheita viiden sukupolven ajan ja samalla kertoo pitäjän todellisen historian käänteistä tuona aikana. Esimerkkinä vaikkapa Luostarinlinnan vankila, jota Ville Stenius Viipurista lähti kirjan alussa etsimään. 

Kirjassa kuvataan hienosti sukuyhteisön vahvuutta, toisaalta sukupolvien välistä kuilua, ja miten Suomen elinkeinorakenteen muuttuminen on vaikuttanut myöskin Rautavaaran elinkeinorakenteen muuttumiseen vahvasta maaseutuyhteisöstä  toisenlaiseen elämänmenoon. Mahtuupa kirjaan myös Ameriikkaan ja myös Venäjälle muuttaneiden tarinaa, pulavuosina myös Rautavaaralta lähdettiin siirtolaisiksi paremman elämän tavoittelussa. 

Itseäni kosketti kirjassa eniten se, miten ankaraa elämä sodan jälkeen oli. Sodan aiheuttamista fyysisistä ja psyykkisistä traumoista kärsivät ihmiset yrittivät vimmaisesti pärjätä elämässä. Eivät onneksi nähneet, minkälaista on elämä tänä päivänä maaseudulla. Monesta suvusta on jäljellä enää sammaleinen kivijalka, niin Rautavaaralla kuin muuallakin. Jos Rautavaaran historiaa ei oltaisi laadittu tämän hienon romaanin muotoon, olisi se varmasti jäänyt lukematta. Nyt sen sijaan kiinnostuin Rautavaarasta niin, että olen lukenut pitäjästä muualtakin ja aina höristänyt korviani, kun Rautavaaran nimi on jossain mainittu. Hieno kirja ja kestää varmasti toisenkin lukukerran. Aikakausien seuraamisen helpottamiseksi on kirjassa myös Korkalaisen suvusta sukupuu, jota joutui kirjaa lukiessa väliin tarkastelemaan. 

 

Ristiinassa 14.9.2025

Aija Rasimus 

 

Mihail Siskin: Sota vai rauha.

Kirjoituksia Venäjästä ja lännestä WSOY 2023

Suomentanut Sirpa Hietanen teoksesta Frieden oder Krieg: Russland und der Westen – Eine Annäherung 2019

Kirja alkaa ”ON RASKASTA olla venäläinen. Putinin ”erikoisoperaation” päämäärä Ukrainassa on pelastaa venäläiset, venäläinen kulttuuri ja venäjän kieli ukrainalaisten kynsistä. Maan itäosassa tuhottiin etupäässä venäjänkielisiä kaupunkeja ja asujaimistoa. Tehtiin sotarikoksia ihmisiä mutta myös minun kieltäni kohtaan. Puskinin, Tolstoin, Tsvatajevan ja Brodskyn kielestä tuli sotarikollisten ja murhaajien kieli. Tulevaisuudessa Venäjää ei yhdistetä venäläiseen musiikkiin ja kirjallisuuteen vaan lasten päälle putoaviin pommeihin ja hirvittäviin kuviin Butsasta.” Siskinin mielestä kirjailijan pitää ainakin avata suunsa, sillä hiljaisuus merkitsee hyökkääjän ja sodan tukemista. Niinpä hän kirjoitti kirjan 2019 ja ennusti tapahtumat, joita seuraamme päivittäin.

Siskin avaa kirjassaan selkeästi ja laajasti Venäjän menneisyyttä,  nykyisyyttä ja tulevaisuutta. Osa ennustuksia on jo toteutunut. Kirja on rakkaudentunnustus hänen kotimaallensa, sen äärettömän kauniille luonnolle ja suurenmoiselle kulttuurille – ja maalle, joka aika ajoin muuttuu vieraita ja omia lapsiaan ahmivaksi hirviöksi.

Kirjoitus venäläisestä sielusta eli heidän käsittämättömästä kyvystä sietää historian kauheuksia ja vastaanottaa kärsimyksiä oli mielenkiintoista luettavaa. Tuhatvuotinen orjuus on luonut venäläistä sielua koskevan mystiikan, jota ei ole oikeasti olemassa. Ulkomaalaiset vain kuvittelevat sen. Venäläiset ovat samanlaisia ihmisiä kuin muiden maiden kansalaiset. Heillä on vain erilainen historia.

Valtio on aina ollut venäläisille mielikuvitusvalta, jolta on pakko puolustautua. Ja 1990 -luvun uudistukset johtivat siihen, että demokratia on nykyään huono sana Venäjällä. Vapaa markkinatalous merkitsee vallan omistusoikeutta, ja keskiverto venäläinen ei voi ymmärtää lännen laillisuusajattelua. Lännen historia on erilainen. Britanniassa jo vuonna 1215 hyväksytyssä Magna Cartassa puolustettiin kansalasten oikeutta omaisuuteen ja hyvää kohteluun hallitsijoiltaan. Magna Carta on toiminut esikuvana monien maiden perustuslaille ja ihmisoikeusjulistukselle.

Siskinin mukaan neljäsosa Venäjän asukkaista on ollut vankilassa tai joku perheenjäsen on joutunut telkien taakse. Myös vartijoita on ollut paljon.  Vankilakulttuurin vaikutus on ollut suuri venäläisyyteen. Vanki tuntee vain yhden lain – voiman ja väkivallan. Ei ole lakeja, ei sopimuksia, ei sääntöjä tai oikeuksia. On vain suosiota tai epäsuosiota, etuoikeuksia ja sortoa.

Ekologinen katastrofi on ollut Venäjän todellisuutta jo vuosikymmenet, eikä sitä voi pysäyttää ilman kansalaisyhteiskuntaa. Hälyttävät uutiset luonnon riistosta lisäävät yhteistä toivottomuuden tunnetta ja pessimismiä, vaikka suurempia huolia ovat sotilaalliset konfliktit, rikollisuus ja heikko terveydenhoito. Venäjän väestö pienenee koko ajan. Syynä siihen ovat muutto, kuolleisuus, alhainen syntyvyys ja väkivalta. Kuitenkin toivo on nousevassa nuorisossa Siskinin mukaan.

Kirjan luvut olivat esseetyyppisiä kokonaisuuksia, joten luin kirjan luku kerrallaan ja pidin taukoa lukujen välissä. Samalla oli mahdollista sulatella Siskinin ajatuksia ja esille tuomia perusteluita. Kaiken kaikkiaan ymmärrykseni venäläisiä kohtaan lisääntyi. Kirjan esipuheen viimeisin sanoihin on hyvä päättää - Viha on sairautta, kulttuuri on lääkettä.

 

Helena Kauppinen

Mikkelin Ristiina

 

 

Antti Helin Kati Häkkinen

Tuhansien hymyjen hotelli

WSOY 2024

sivuja 264

Kirja alkaa ilotulituksella Sidneyssä ja päättyy ilotulitukseen Mikkelissä. Tarina kietoutuu mielenkiintoisesti thaimaalaisten hymyjen ympärille, ja vauhtia ja vaarallisia tilanteita tässä kasvukertomuksessa riittää. Samalla tutustutaan tarkkanäköisesti kiehtovaan aasialaiseen kulttuuriin.

Kirjan päähenkilö Kati on syntynyt pienessä Haukivuoren kunnassa Etelä-Savossa 1980. Koti on metsän keskellä, josta on turvallista viilettää polkupyörällä tukka hulmuten kouluun ja kylälle. Hän lukee karttakirjaa päivittäin ja unelmoi matkustamisesta eksoottisiin maihin. Kirjoittaminen lukiossa sujuu erinomaisesti ja siitä kumpuaa unelma-ammatti – kirjailija.  Haave saa syvän kolauksen ylioppilaskirjoituksissa, kun hänen aineensa palautuu pienentyneellä arvosanalla. Jopa päiväkirjojen kirjoittaminen loppuu pitkäksi aikaa.

Lukiossa 16- vuotias Kati tapaa tulevan pitkäaikaisen elämänkumppaninsa Atten. Hänen kanssaan Kati tutustuu balettiin, hurmaantuu taiteista ja pääsee matkustamaan ympäri maailmaa. Sidneyssä nuori pari - Kati ja Atte- elävät unelmaelämään, jossa ei ole huolta rahasta, mutta elämällä ei ole syvällistä merkitystä. Tapahtumat etenevät nopeasti tontin ostamiseen Thaimaan Khanomista ja hotellin perustamiseen. Omistaminen, rakentaminen, työntekijöiden palkkaaminen, johtajana toimiminen … kaikki on hyvin erilaista uskonnollisia perinteitä kunnioittavassa, korruptiota sallivassa Thaimaassa kuin poliisia ja sopimuksia kunnioittavassa Suomessa. Tapahtumat niin hotellilla kuin yksityiselämässä etenevät huippunopeudella, ja lukija tempautuu mukaan Katin elämän käänteisiin eksoottisessa Aasiassa. 

Lukupiiri tutustui Tuhansien hymyjen hotelliin lukemalla sen, kuuntelemalla Sari Noposen luentaa Mikkelin torikahvilassa toukokuussa ja keskustelemassa siitä vielä Mikkelipuistossa elokuussa. Todettiin kirjan olevan viihdyttävä, ja kunnioitus rohkeaa Katia kohtaa nousi. Ei ole helppoa kertoa vaikeuksista parisuhteessa, työelämässä ja thaimaalaisessa yhteiskunnassa. Etsiä merkitystä elämälle maailmassa, joka on raaka ja pinnallinen. Kirjasta jäi lukupiiriläisten mieleen Katin Monoliitti -hymy. Se on aito hymy, joka kuvastaa henkilön hyviä ja vilpittömiä aikomuksia!

Mikkelin Ristiinassa 30.8.2024

Helena Kauppinen

 

 

 

TULISYDÄN  - Maissi Erkon kiihkeä elämä. Reetta Hänninen, Otava 2022

Yhteiskunnallisen lukupiirin syksyn kirjana oli ”Tulisydän – Maissi Erkon kiihkeä elämä”.

Maissi Erkko, s.Holländer, 4.6.1872-1.9.1936

Kirja alkaa kiinnostavasti Maissin lapsuuden maisemista Seilin saarelta, johon kirjassa usein palattiin. Vaikka kirja on elämänkerta, kertoohan se merkittävästä yhteiskunnallisesta vaikuttajasta ja naiskagaalin perustajasta, niin se on toisaalta myös kaunokirjallinen teos, joka kuvaa mielenkiintoisesti ja jännittävästi itsenäisen Suomen syntyaikoja ja henkilöitä, jotka olivat tuolloin maamme tärkeimpiä poliittisia vaikuttajia.  Samoin kerronta siitä, miten Maissi ja Eero Erkko tapasivat, kihlautuivat nopeasti ja tutustuivat paremmin toisiinsa kirjeenvaihdon välityksellä oli kuin hienosta viihderomaanista.

Poliittisesti epävakaat ajat veivät perheen maanpakoon Yhdysvaltoihin v.1903. Kiinnostavaa olikin lukea, miten tuohon aikaan Amerikka oli kultamaa, johon Erkotkin helposti solahtivat. Eero Erkko perusti Kaiku –nimisen lehden ja Maissi sisusti kotia ja hoiti miehensä liiketoimien kirjanpidon. Surullista oli lukea miten Maissille oli vaikeaa luovuttaa päätösvalta pojalle puolison kuoleman jälkeen, Eljas Erkon näkemykset lehden johtamisesta ja sen sisällöstä poikkesivat äidin mielipiteistä.  Lohtua Maissin elämään toivat Eljaksen lapset Aatos ja Patricia, joka erityisesti oli isoäidin suosiossa. 

Tulisydän avaa naisnäkökulmasta Suomen kohtalonvuosia sortovuosista kansalaissodan kautta itsenäisen Suomen aikaan. Se on myös kuvaus naiskagaaleista, joihin kuului myös Tekla Hultin, jonka valitsimme seuraavaksi lukupiirin kirjaksi.

Tulisydämessä on hieno kuvitus ja kirjailija käyttänyt runsaasti lähdeaineistoa, joista viitteet lukujen lopussa.

Ristiinassa 3.10.2023

Aija Rasimus

 Sixten Korkman: Talous ja humanismi, 383 sivua, Otava 2022

Kirjan alussa Sixten Korkman antaa lukuvinkin kirjan lukemiseen. Talous ja humanismi -kirjan voi lukea alusta loppuun sivu sivulta tai valita oman järjestyksen luvuista Kristinusko, Valistus, Kapitalismi tai Humanismi. Omasta mielestäni tärkeitä ovat myös luvut: Esipuhe, Aluksi: mitkä ovat kysymykset ja lopussa oleva Credo (= minä uskon). Siellä selviävät käsitteet talous (= järjestelmä, joka tuottaa yhteiskunnan jäsenille tavaroita ja palveluksia) ja humanismi (= tieteet, joiden tehtävänä on ihmisten tietoisen toiminnan ja sen tulosten tutkiminen historiallisessa yhteyksissään).

Sixten Korkman kirjoittaa sujuvasti ja ymmärrettävästi. Tekstiä on helppo lukea, ja talouteen vaikuttaneet asiat ja arvot tuodaan kiinnostavasti esille. Samalla tulee kerrattua historiaa. Kristinuskolla oli tuhatvuotinen vahva vaikutus läntiseen maailmaan. Selväksi tulee miten kirkko ja etuoikeutetut yhteiskuntaluokat hyötyivät Jeesuksen opeista. Tieteen ja tiedon vallankumouksesta sekä valistuksesta seurasi vaurastuminen, joka kärjisti yhteiskunnallisia ongelmia. Eriarvoisuuden vähentämiseksi Korkman arvelee monien radikaalien uudistusten kuten varallisuusveron käyttöönotto, perustulo, korkeaverotus hiilidioksidipäästöille, korkomenojen verovähennysoikeuden lopettaminen ja valtionlainojen alaskirjausten helpottaminen olevan vaikeasti toteuttavia.

Korkman havainnollistaa kestäviä arvoja filosofi Amartya Senin pienellä tarinalla: Kolme lasta - Elsa, Liisa ja Veera – ovat eri mieltä siitä, kenelle tulisi antaa vasta valmistunut huilu. Elsa vaatii huilua itselleen sillä perusteella, että hän on ainoa lapsista, joka osaa sitä soittaa, minkä muut myöntävät. Liisa valittaa olevansa vailla mitään leikkikaluja, minkä muut myöntävät; tämän takia hän toivoo huilua itselleen. Veera vaatii huilua itselleen sillä perusteella, että hän on huilun omin käsin tehnyt, minkä muut myöntävät. Kenelle huilu kuuluisi antaa? Utilitaristi, jonka arvokriteeri on yhteenlaskettu onnellisuus antaa huilun Elsalle. Näin siksi, että hän voisi nauttia huilusta enemmän kuin muut. Tasa-arvoa painottava antaisi huilun Liisalle juuri sillä perusteella, että hänellä ainoana lapsista ei ole mitään leikkikalua. Libertaali, jonka arvokriteeri on tehty työ ja sen pohjalta omistusoikeus, antaisi epäröimättä huilun Veeralle. Jokainen lukupiiriläinen vastasi Senin kysymykseen. Yksi meistä lukupiiriläisistä on tasa-arvon kannattaja, muut olemme libertaaleja. Ratkaisua ei ollut helppo päättää. Tyydyttävään ratkaisuun olisi tarvinnut lisätietoa: Voisiko Elsa opettaa toisia soittamaan? Voisimmeko tehdä Liisalle rummut hylätyistä tarvikkeista, joilla hän harjoittelisi aluksi rytmissä pysymistä. Olisiko mahdollista Veeran tehdä vielä kaksi uutta huilua? Keskeinen viesti tarinassa on kuitenkin yleistettävissä; yhteisön tulojaosta päätettäessä voi olla vaikea tai mahdotonta löytää riidatonta tai objektiivisesti oikeaa ratkaisua.

Kokeilimme lukupiirissä miten arvomme toimivat, kun herkullista toscakakkua oli jäljellä vain yksi palanen. Saako sen Susanna, joka ei ole saanut vielä yhtään palaa. Kuuluko se Aijalle, joka leipoi kakun. Syökö herkun Raija, joka osaa arvostaa tarkoilla aisteillaan kotona leivotun makuvivahteita. Tähän ongelmaan löytyi nopeasti kaikkia tyydyttävä ratkaisu. Kakkupalasen sai Susanna.

Ristiinassa 24.5.2023

Helena Kauppinen

 

K2 KYÖSTI KAKKOSEN TIE HUIPULLE

Jari Korkki

WSOY 2022,230 sivua

Yhteiskunnallinen lukupiiri kokoontui tammikussa keskusteleman kirjasta ”K2 – Kyösti Kakkosen tie huipulle.”  Kirjassa on läpikäyty johdonmukaisesti Kakkosen lapsuus, opiskelu, bisnes ja kulttuurivaikuttaminen.

Kyösti Kakkonen syntyi Kiihtelysvaarassa v. 1956 ja kasvoi monilapsisessa  maanviljelijäperheessä varsin tavanomaisen lapsuuden. Hän itsenäistyi jo varhain, sillä lukioaikana joutui jo kortteeraamaan viikot Joensuussa opiskelija-asunnossa. Lukion jälkeen tie vei lakiopintoihin Upsalan yliopistoon ja varsinainen työura/bisnesura alkoi jo turveyrittäjänä yhdessä velipojan kanssa huolimatta siitä, että tarjolla olisi ollut myös pankkivirkailijan kesätöitä. Turveyrittäjän uraa Kakkonen kuvaa varsin värikkäästi, kuten myös myöhemmin kauppaketju Tokmannia, sen perustamista ja  viemistä pörssiin. Tokmannista irtautumisen jälkeen Kakkonen on toiminut asunto- ja osakesijoittajana toimien myös uusien yritysten bisnesenkelinä.

Yksityiselämästään Kakkonen kertoo kirjassa varsin vähän, pieniä tarinoita on Upsalan opiskeluajoilta, puolisosta Ulla Kakkosesta ja tämän menehtymisestä vaikeaan sairauteen. Uudesta avioliitosta Julianna Borsoksen kanssa on  myös varsin vähän mainintoja.

Kirjan loppupuolella käsitellään varsin ansiokkaasti Kakkosen erittäin arvokasta lasi- ja keramiikkakokoelmaa, jolla on pysyvä paikka Emmassa (Espoon modernin taiteen museo) ja jota on pyydetty näyttelyihin eri puolelle maailmaa. Kyösti Kakkonen on tehnyt myös kulttuuriteon hankkimalla omistukseensa ja kunnostamalla pieteetillä Helsingin Bulevardilla sijanneet kolme  taloa.  Hieno kulttuuriteko on myös Savonlinnan Haapaveden rannalla olevan Rauhalinnan  pitsihuvilan entisöiminen.

Kirja on tavallaan veijaritarina, jossa kerrontaa hallitsee minä-muoto ja joissain kohti lukijalle jää kahtia jakautunut tunnelma esim. hänen moittiessaan Kiinasta tuotettua tavaraa ja vaatiessaan Euroopan tuotannon lisäämistä.  Kuitenkin Tokmannin liikeidea perustui juuri Kiinan halpatuontiin ja sen suuriin volyymeihin.  Niin tai näin, kirja oli varsin viihdyttävää lukemista ja hattua on nostettava kauppaneuvos Kakkoselle hänen mittavista panostuksistaan kulttuurihistoriallisesti merkittävien rakennusten  säilyttämiseksi ja hienon taidekokoelman esillepanoon, jotka tuottavat arvonlisää myös tulevia sukupolvia ajatellen. 

Kirja taipui myös hyvin äänikirjaksi. K2 oli mukavaa seuraa monille  päivittäisille kävelylenkeille, myös lukijan ääni sopi kirjaan hyvin. Hän on Aku Laitinen.

Ristiinassa 26.1.2023

Aija Rasimus

Raija Oranen Iso. Otava 2022

 

Kuvakooste Raija Suominen. 

Lukupiiri kokoontui Tarjan luona Haukivuorella, siksi koosteessa on kuva Kyyvedeltä.

Ihastuin kirjaan heti alussa, sillä Raija Oranen kertoo raikkaasti nuoren miehen kasvamisesta ja kehittymisestä. Teksti on sujuvaa, ja juoni etenee. Mielenkiintoista on myös seurata Suomen itsenäistymistä ja teollistumista rikkaan suvun edustajan näkökulmasta.

Gustaf Adolf Serlachius perusti vuonna 1868 puuhiomon Mänttään. Konserni tunnetaan nykyään nimeltä Metsä Group. Mäntässä tehdään edelleen pehmopaperia, jota kaupasta löytyy esimerkiksi nimeltä Serla ja Lambi. G.A. Serlachius kuoli vuonna 1901. Yhtiö oli taloudellisissa vaikeuksissa ja rahoittajat pitivät valtaa. Yhtiöstä tehtiin osakeyhtiö, vähitellen G.A.:n veljenpojasta Göstasta tuli suurin osakkeenomistaja. Vuorineuvos Göstä Serlachius toimi toimitusjohtajana alkoi 1903, ja päättyi 1942, kun hän kuoli.

Kirjaa lukiessa muistui mieleen parin vuoden takainen vierailu Mäntän kuvataideviikoille ja Serlachius museo – Göstaan, joka sijaitsee Joeniemen kartanossa. Siellä ovat Gösta Serlachiuksen hankkimat taulut ja taideteokset. Ne, joista kerrotaan Isossa. Taideteokset kiinnostavat nyt uudella tapaa, joten uusi vierailu Mäntään pitää tehdä. Museon kokoelman ytimen muodostavat Suomen taiteen kultakauden merkkiteokset. Kokoelmiin kuuluu myös vanhaa eurooppalaista taidetta 1400 – 1700 –luvuilta. Joennimen kartanon yhteyteen on rakennettu 2014 puurakenteinen paviljonki, jossa on esillä nykytaidetta. Tietysti hämmästeltiin nykytaidetta myös Pekilossa taideviikkojen pääpaikassa, mutta viime vierailulla jäi katsomatta Serlachius museo –Gustaf. Sen näyttelyt liittyvät paperiteollisuuden historiaan. Sekin kiinnostaa nyt uudella tapaa. Kiitos Raija Orasen Ison!

Helena Kauppinen

Marjo T. Nurminen: Tiedon tyttäret, Oppineita eurooppalaisia naisia antiikista valistukseen Wsoy, sivuja 445

                        Lukupiiriläiset keskustelemassa Tiedon tyttäristä.

Marjo T. Nurminen on kirjoittanut 10 vuoden ajan tätä upeaa teosta, jossa kerrotaan laajasti jokaisesta kirjaan valitusta naisesta ja miten heistä on löytynyt tietoa. Kirjan naisia yhdistää älyllinen uteliaisuus! 

Antiikin oppineita naisista esittelen Faros Hatsepsutin:

Farao Hatsepsut 1518- 1458 eKr muinaisessa Egyptissä. Hän pidetään historian ensimmäisenä suurnaisena, jonka onnistui käyttää valtaansa sekä itsensä että maansa hyväksi.

Äiti oli kuningatar Ahmotse ja isä farao Tuthmonsis 1., joka oli voimakas hallitsija. Hänen aikakaudella alkoi 500 vuotta kestänyt kukoistuskausi, jota on kutsuttu kultakaudeksi ja imperiumin ajaksi. Nimi Hatsepsut, jonka äiti hänelle antoi, tarkoittaa ylevistä, jaloista naisista etummaisin. Hatsepsut sepitti itsestään myös legendan, että hän jumala Amonin siittämä ja antoi itselleen hallitsijanimen Maatkara, joka tarkoittaa ” Totuus on auringonjumalan Ka –sielu”.

Hatsepsut naitettiin egyptiläisen tavan mukaan velipuolensa Tuthmosis 2. kanssa. Heille syntyi tytär Neferure. Farao Tuthmosis 2. oli myös toinen vaimo, joka synnytti pojan. Sairaalloinen farao kuoli pian poikansa syntymän jälkeen ja hänen ensimmäisestä vaimostaan tuli poikapuolensa Tuthmosis 3. sijaishallitsija. Hatsepsut osasi käyttää hyväksi tietoa, valtaa ja uskontoa ja luoda vakaat olot valtakuntaansa. Ensin hän hallitsi sijaishallitsijana, mutta jo muutamaa vuotta myöhemmin kruunautti itsensä faraoksi. Hän säilytti valtansa vielä silloinkin, kun hänen velipuolensa Tuthmonis 3. oli aikuinen.

Egyptiläisillä naisilla oli hyvä yhteiskunnallinen asema ja monia oikeuksia, kuten omistus- ja perintöoikeus. He saattoivat miesten tavoin hakea oikeutta lakiteitse, eikä vaimoista tullut miestensä omaisuutta. Äitiyttä arvostettiin, mutta naiset toimivat myös kodin ulkopuolella ammateissa esimerkiksi kutojina, leipureina, maanviljelijöitä, muusikkoina, tanssijoina, ammatti-itkijöinä ja papittarina. Luku- ja kirjoitustaitoa vaativat hallinnon virat olivat auki vain miehille, vaikka monet korkeasäätyiset naiset saattoivat kuitenkin avustaa miehiään hallinnollisissa tehtävissä.

Poliittinen, taloudellinen ja uskonnollinen valta keskittyi muinaisessa Egyptissä hallitsijalle, joka oli sekä ylimmän maallisen vallan käyttäjä että uskonnon ylipappi. Kun faraota palvottiin jumalana, palvonnan kohteena oli hänen Ka-sielunsa, hänen sisällään piilevä jumalallinen voima. Egyptiläiset uskoivat maailman jakautuneen jumalten hallitsemaan makrokosmokseen ja faraon hallitsemaan maalliseen mikrokosmokseen, joiden välillä vallitsi eräänlainen avunantosopimus. Ihmisten tehtävänä oli palvella jumalia ja faraota maallisessa elämässään, ja vastapalveluksena jumalat antoivat Niilin tulvia ja tuoda mukanaan runsaat sadot, jotka takasivat egyptiläisten hyvinvoinnin. Maanpäällinen elämä oli vain lyhyt vaihe, ja ikuinen elämä onnellisessa Ialun maassa oli elämän päämäärä. Maallisten muistomerkkien jättäminen oli tärkeää, koska elämä tuonpuoleisessa ilman aineellista kehoa tao kehon vastaavaa kuvaa oli mahdotonta. He uskoivat sielun voivan käydä vierailulla muistomerkeissä ja rituaalisesti oikein balsamoidussa ruumiissa. Köyhät kansalaiset saattoivat kaiverruttaa nimensä kiveen, varakkaammilla oli mahdollisuus veistään itsestään patsaita ja antaa ruumiinsa balsamoitavaksi. Kaikkien rikkaimmat rakensivat valtavia hautamuistomerkkejä sekä itselleen että palvomilleen jumalille. Näin syntyivät pyramidit, joita alettiin rakentaa  vanhan valtakunnan aikaan n 2686-2160 eKr. Hatsepesutin aikaan kehittyi monumenttirakentamisen perinne esimerkkinä Deir el Bahris.

Tähtitieteellisellä erityistiedolla oli merkitystä niin uskonnollissa elämässä kuin maan hallinnossa. Sen avulla egyptiläiset säätelivät koko yhteiskunnan toimintaa. Tietoa taivaankappaleiden liikkeistä tarvittiin ennen kaikkea ajan määrittämiseen ja kalentereiden laatimiseen. Kalentereiden pohjalta papit pystyivät kertomaan kansalle, milloin uskonnollisia juhlapyhiä tuli viettää, milloin uhrata tietylle tähtikuviolle eläimiä ja milloin joki vaati oman uhrinsa.

Lääketiede kehittyi, kun egyptiläiset uskoivat, että matka tuonpuoleiseen oli pitkä, ja ihmiset tarvitsivat myös ruumiinsa matkalla manalaan. Muumio oli paikka, jossa sielu saattoi käydä vierailulla. Ihmisruumis opittiin tuntemaan sitä balsamoidessa. Heillä oli lääke silmätrakoomalle (silmän tulehdus, joka johtaa sokeuteen). He osasivat hoitaa mm hengitysteiden- ja virtsatiehyiden sairauksia, luun murtumia, pahoja palovammoja, hyönteisten puremia… Muinaisilta egyptiläisiltä on säilynyt lukuisa papyruksia, joissa kuvataan yksityiskohtaiesti erilaisten sairauksien oireita ja ehdotetaan niihin hoitoja.

Sanaa kätilö ei ole löytynyt papyruksista. Vanhan valtakunnan ajalta 2400 –luvulla eKr on mainintoja naislääkäreistä kuten rouva Psetis, naislääkäreiden työnjohtaja. Myös Hatsepsut oli saanut oppia lääketieteestä ja kasvien parantavasta vaikutuksesta.

Jumala Heka ja jumalatar Serquet liitettiin erityisesti parantaviin maagisiin voimiin.

Kirjoitettua tietoa löytyi mm Hatsepsutin läheisimmän neuvonantajan, visiiri Senmutin hautakammiosta. Hatsepsutin järjestämästä tutkimusmatkasta Puntin maahan kuvataan alkujärjestelyistä aina kotiin paluuseen asti (Eritrea tai Somalia) terassitemppelin korkokuvissa. Puntin maa oli tunnettu Mirhastaan, mutta sieltä tuotiin norsunluuta, eebenpuuta, hennaa, paviaaneja, marakatteja, vinttikoiria, leopardinnahkoja, orjia ja heidän lapsiaan.

Helena Kauppinen

 

 

 

Jobin kirjasta

Kun ehdotin Jobin kirjan lukemista, niin mielessäni oli lukuisat saarnat Jobin kirjasta. Niissä niin miehet kuin naisetkin moittivat Jobin vaimoa siitä, kun hän sanoi Jobille “kiroa Jumala ja kuole.” Jobia sen sijaan kehuttiin aiheesta: Jumala ja Saatanakin antoi hänen Jumalan palvelemisestaan hyvä lausunnon.

Mikä oli rouva Jobin mielentila ja ahdistuksen taso saman koettelemuksen keskellä hurskaaksi mainitun miehensä kanssa? Kun aloin ajatella tarkemmin asiaa, niin käsitin, että jos Job olisi kuollut, niin vaimosta olisi tullut prostituoitu. Hän oli myöskin menettänyt 10 lastaan. Hän oli myöskin menettänyt palvelijoittensa ja muiden ihmisten kunnioituksen. Jopa lapsetkin halveksivat häntä julkisesti. Miten Jobin vaimoon sattui, kun hän näki puolisonsa epäonnen ja yhteisön kohtelun? Mitä Jobin vaimo näki? Niinpä turhautuneena kirjoitin Jukka Norvannolle ja ihmettelin sitä, miten Jobin vaimoa aina moititaan. Siihen Jukka Norvanto vastasi minulle: “ se sana, mitä käytetään suomalaisessa käännöksessä “kirota” voi myöskin merkitä sanaa “siunata”.  Norvanto kylläkin kirjoitti, ettei Jobin vaimo tukenut miestään. Siihen minä sitten vastasin: - Eikä Job tukenut vaimoaan. (terapeuttisesti normaali tilanne: kumpikin oli shokissa ja ilmeisen traumatisoitunut sekä mahdollisesti vetäytyneet omiin maailmoihinsa). Jumala ei kuitenkaan moiti Jobin vaimoa.

Siinä historian kohdassa ajateltiin, että lapsettomuus oli Jumalan kirous. (vrt. Jaakob ja Raakel, Iisak ja Rebekka). Jobin vaimo oli synnyttänyt 10 lasta, jotka menetti ja vielä Jobin kohtalon muututtua hän synnytti toiset 10 lasta. Tyttäret olivat maailman kauneimpia ja saivat myöskin perimysoikeuden veljien/poikien rinnalla. Se kertoo Jobin ennakkoluulottomuudesta ja mahdollisesta muuttumisestakin koettelemusten seurauksena. Mielessäni on myöskin ollut sananlaskujen hyvän vaimon ylistys SNL 31:10-31.

Raijakaarina

Jobin kirja on avartava lukukokemus ja miten hienoja kielikuvia ja runollisuutta! Onneksi Jumala kaiken tylytyksen jälkeen armahti Jobin ja nosti entistä suurempaan kukoistukseen. Elihan puheet olivat jännittäviä, oli varmaan ennen kuulumatonta, että nuori mies käyttää kovia puheenvuoroja. Ja lopuksi hieno päätös "kuoli korkeassa iässä elämästä kylläkseen saaneena".

Aija

Anneli Kanto: Rottien pyhimys. Gummerus. 409 sivua

 

Kirjaa aloittaessani oli hetken aikaa vaikeaa päästä ajatukseen kiinni. Olen asunut vuosia parinkymmenen kilometrin päässä kirjan tapahtumapaikoista. Silti Hattulan vanhan kirkon, Pyhän ristin kirkon maalaukset ovat jääneet vieraiksi. Ehkä teemme piirinä retken ensi kesänä Hattulan maisemiin?

Maalariryhmän matkan kuvaus Hattulan kirkon maisemiin on mielenkiintoinen. Retkuetta johtaa maalarimestari Martinus, toisena kulkee hiljainen mietiskelijä, kuuluisa maalarimestari Andrea Pictor ja viimeisenä paarustaa nuori poika sabluunamaalari, värien hiertäjä Vilppu Niilonpoika. Näiden kolmen miehen matkaa seuraavat kirkonkivivaidan vieressä seisovat kirkkoisäntä Klemetti Mikonpoika ja kirkkoherra Pectrus Herckepaeus eli Mulli-Pekka. Syrjästäkatsoja Pelliina näkee miehet mökin ikkunastaan. Tyttö on tarkkailija. Onko yhteisö hänet siihen rooliin asettanut? Onko tyttö itse itsensä tarkkailijan rooliin asettanut?

Pelliina, kirjan fiktiivinen hahmo ja hänen kielensä (se, miten kirjailija sitä kuvasi) puhututti meitä. Kun tyttö kertoo tai ajattelee, lauseista puuttuvat pilkut ja pisteet. Mietimme miksi? Myös se miten häntä kohdeltiin yhteisössä herätti runsaasti erilaisia tunteita. Pelliina nimitti kyläläisiä rottien kaltaiseksi. Hänestä kasvoi rottien pyhimys, kun hän vietti aikaa niiden parissa valheen ja melkein väärän tuomion seurauksena. Onneksi Pelliinan kohtalo kääntyi onnekkaammaksi mm siinä, että hän pääsi jatkamaan maalaamistaan Lohjan kivikirkkoon. Hänet alettiin nähdä. Tarkkailijan rooli alkaa etääntyä. Hieno kuvaus persoonan kehittymisestä.

Anneli Kannon teksti on sujuvaa ja hän käyttää sanoja, jotka ilahduttivat lukupiiriläisiä - retkue, paarustaa, tönötti, juosta hyssytellä, piiripyörivät, laulaarallattivat, vilkkusilmäkatselivat… Tarinan myötä 1500-luvun arkinen elämä juhlineen ja kirkon kuvien maalaaminen tulivat tutummaksi. Kirjan lopussa oleva monipuolinen Aiheesta lisää –luettelo kertoo, että tietoa keskiajasta on saatavilla lisää. Kiinnostava lisä historiaan on Ruotsissa sijaitsevan Skoklosterin linnan kiroilukoulu, jossa kirjailija opiskeli. Miten voimasanat muuttuvat, saavat merkityksensä tai katoavat?

Mikkelissä 29.12.2021

Raijakaarina Hämäläinen

Anna-Lena Lauren SAMETTIDIKTATUURI Teos & Forlaget, Helsinki,199 s.

 

Yhteiskunnallisen lukupiirin lokakuun kirja 2021

Samettidiktatuuri, Vastarintaa ja myötäilijöitä nyky-Venäjällä, on mielenkiintoinen kurkistus tavallisten ihmisten Venäjään. Se kertoo hauskalla, hieman ironisellakin tavalla venäläisten elämästä Putinin aikakaudella.  Kirjoittaja on asunut Venäjällä kymmenen vuotta, mutta vieläkin hämmästelee venäläistä elämänmenoa ja venäläisten sopeutumista tilanteeseen kuin tilanteeseen varsin näppärästi ja yleensä positiivisuuden kautta. Aina löytyy vertaus johonkin, jolloin asiat olivat huonommin. Venäläiset elävät omassa perhe- ja ystäväkuplassaan; omaa perhettä ja ystäviä autetaan, mutta ympäröivä maailma ei kiinnosta. Esimerkiksi kauhisteluun miljoonien venäläisten pakkotyöleiristä Stalinin vainojen aikaan: ”Samaa tapahtuu kaikkialla maailmassa”, toteavat venäläiset.

”Kirjallisuuden voima” oli yksi kirjan mielenkiintoisimmista luvuista. Venäjä on maa, jossa kirjallisuus otetaan vakavasti. Kaikki koululaiset saavat kesälomalla luettavakseen pitkän luettelon klassikoita. Pidetään itsestään selvänä, että kaksitoistavuotiaat osaavat lukea sen tasoisia kirjoja.

Samettidiktatuurin mukaan Venäjä on miesten maa: Huoneeseen astuva mies on aina päähenkilö, päivällispöytään istuva mies olettaa saavansa puhua keskeytymättä, ravintolaan saapuvaa miestä palvellaan aina ensin, jne. Venäläinen ihannekuva ydinperheestä, jossa mies ansaitsee rahat ja pitää naisensa jalustalla, on rakas, mutta harvoin totta. Venäläiset naiset ovat keskimäärin paremmin koulutettuja kuin miehet, avioerojen määrä on korkea. V.2018 avioliitoista 65 % päätyi eroon. Se, että lapset asuvat äitinsä luona, on sääntö, mutta ei se, että kaikki isät osallistuvat elatukseen tai edes tapaavat lapsiaan.

Mielenkiintoinen on myös luku, jossa kerrotaan, miten Luoteis-Venäjällä olevan Siesin kaupungin asukkaat nousivat vastarintaan kun moskovalaisvirkamies oli saanut päähänsä muuttaa se kaatopaikaksi. Venäjä on keskusjohtoinen maa, eivätkä päätöksentekijät koskaan välitä siitä, kuinka muutokset kohtelevat periferiaa. Siitä huolimatta periferian asukkaiden enemmistö äänestää Putinia, ei rakkaudesta, eikä siksi, että ihmisten mielestä kaikki on hyvin. He vain eivät halua, että asiat muuttuisivat vielä huonommiksi. Kirjasta henkii se, että venäläiset ovat ensin olleet tsaarin ikeen alla, sitten kommunismin alistamina ja nyt Putinin vallan alla, eivätkä ole päässeet asioihin demokraattisesti vaikuttamaan koskaan. Kirjassa kerrotaan myös mielenosoituksista, jotka usein hajotetaan heti, vaikka niihin olisi virallinen lupa. Opposition asema on tehty erittäin tukalaksi, oppositiojohtajat lähetetään vankilaan tekaistuilla syytöksillä

Tämä on kirja, jonka useat lukupiiriläiset kertoivat lukeneensa ”yhdeltä istumalta”. Niin tein minäkin. Kirja on Laurenin toinen, ensimmäinen on nimeltään ”Hulluja nuo venäläiset”. Sen lukemista odotan mielenkiinnolla. Olisi myös hauska lukea kirja, jonka joku ulkomaalainen toimittaja kirjoittaisi Suomesta ja meistä suomalaisista.

Ristiinassa 27.12.2021

Aija Rasimus

 

 

 

 

 

 

 

 

Heikki Aittokoski: Onnellisten saari – matka täydelliseen yhteiskuntaan. HS- kirjat. 259 sivua.

                                                            

 

Kirja on upea kaunokirjallinen matka- ja tietokirja. Sen seurassa viihtyy yhteiskunnallista onnea etsimässä. Nautiskelin kirjasta luku kerrallaan ja tein nojatuolimatkan kohteena olevaan maahan. Katsoin valtioiden paikat kartalta, luin valtioiden tietoiskut vanhasta kirjasarjasta Maailma Nyt. Olin ostanut sen yläkouluikäisiä lapsiani varten 30 vuotta sitten. Matkatessa maailmalla Aittokosken mukana kasvoi tietoisuuteni taloudesta, luonnosta, ihmisistä ja millasia päätöksiä pitää tehdä (ja mieluiten  ruohonjuuritasolla), jotta matkamme hyvässä yhteiskunnassa jatkuu..

Muutama mieleen jäänyt kohokohta jokaisesta maasta:

Johdannossa Heikki Aittokoski matkustaa Lontooseen ja esittelee Thomas Mooren kirjoittaman Utopian vuodelta 1516. Utopia on kaukainen saari, jonka yhteiskunnallinen järjestelmä pyrkii ennen kaikkea siihen, että kansalaiset voisivat mahdollisemman paljon olla vapaana ruumiillisesta työstä ja omistaa aikaansa vapaaseen hengenviljelyyn niin paljon kuin valtion välttämättömät tarpeet antavat myöten. Tämä on heidän mielestään elämän onni. Utopiassa on ankara kuri, mutta työviikko on vain kuusituntinen. Onko mielikuva utopiasta määrännyt meidän elämäämme jo liikaa? Vapaa-aikaa arvostetaan ja halutaan. Valtion välttämättömät tarpeet ovat laajentuneet niin, että pieninkin epäkohta pyitään korjaamaan. Myös suomalaisiin vaikuttaneet ajatukset esitellään. Uskonpuhdistaja Olaus Petri kirjoitti ”Se mikä ei ole oikeus ja kohtuus, ei voi olla lakikaan. Kyettävien ihmisten velvollisuus on puuttua ikävien asioiden kulkuun. Jos et pysty saamaan jotakin asiaa hyväksi, niin sinun on koitettava vaikuttaa niin että se on mahdollisemman vähän väärin.”

Köyhä Bhutan sijaitsee Himalajan juurella. Siellä bruttokansanonni on tärkeämpi kuin bruttokansantuote. Bhutan myy vesivoimaa Intialle ja sen talous kasvaa 7 prosenttia vuodessa, sen äärimmäinen köyhyys kukistui lähes kokonaan 2010 –luvulla. Ilmainen vesivoima on oiva tulolähde! Bhutanilaiset arvostavat ja kunnioittavat luontoa ja toimivat niin, että se säilyy tuleville sukupolville.  Jo vuonna 1629 on kirjattu lakiin: Jos hallitus ei kykene luomaan kansalleen onnellisuutta, niin hallituksella ei ole oikeutta olemassaoloon. Bruttokansanonnen 4 peruspilaria ovat kestävä ja tasa-arvoinen sosioekonominen kehitys, ympäristönsuojelu, kulttuurin säilyttäminen ja hyvä hallinto. Onnellisuutta mitataan yhdeksältä osa-alueelta, jotka ovat henkinen hyvinvointi, terveys, ajankäyttö, koulutus, kulttuurin moniarvoisuus, hyvä hallinto, yhteisöllisyys, luonnon monimuotoisuus ja elintaso. Osa-alueet jakautuvat 33 tarkempaan indikaattoriin ja lomakkeen täyttäminen vie 9 tuntia!

Yhdysvaltojen itsenäisyysjulistukseen kirjattiin Elämän, vapauden ja onnellisuuden tavoittelu vuonna 1776. Siinä riittää tavoittelemista edelleen, niin suuret ovat erot eri yhteiskuntaluokkien välillä! Aittokoski avaa markkinataloutta ymmärrettävästi yli 40 sivun verran. Onko onnellisuuden tavoittelusta tullut niin vaativaa, että se aiheuttaa onnettomuuden tunnetta?

Kolmas luku vie Costa Ricaan – rikkaalle rannikolle. Siellä ei ole ollut armeijaa 70 vuoteen. Rajariidat Nigaraquen kanssa ratkaistiin kansainvälisessä oikeudessa. Terveydenhuoltoon on panostettu, lapsikuolleisuus saatu alas neuvolatoiminnalla ja malariaan ei kuole enää yksikään. Vielä vuonna 1950 kuoli 2000. Demokratia toimii, ei ole korruptiosta eikä rahaa käytetä ”väkivaltakoneiston rasvaamiseen”. Eräs epäkohta on vielä. Costa Ricassa on paljon perheväkivaltaa. Tässä luvussa on costaricalaisten mietelause: Onnellinen se, joka oppii tuntemaan asioiden syyt. Jos lauseen liittää väkivaltaan, niin sillä voi selittää käytöstään. Surullista!

Luettuani Botswanasta katson timantteja uudella tavalla. Enkä halua ostaa yhtäkään. Maa on Afrikan ihme, koska korruptiota on vähän ja osa timanttituotoista menee kansan hyväksi. Yhteisistä asioista päättävät heimoneuvostot.

Maailman onnellisimmassa maassa Aittokoski matkustaa Pirkkalaan, joka on hoitanut asiansa hyvin ja jossa on tyytyväisiä asukkaita. Neuvolat, terveydenhoito, päiväkodit ja peruskoulu toimivat hyvin. Siellä selviää, että onnellisuus ei ole synonyymi paratiisille. Onnellisen yhteiskunnan kannalta tärkeitä ovat kirjoitetut ja kirjoittamattomat säännöt, jotka ohjaavat ihmisten toimintaa.

Tanska kilpailee onnellisuustuloksissa Suomen kanssa voitosta. He osaavat olla ylpeitä itsestään - siitä mitä on.  Se tulee tanskalaisten rennosta itsevarmuudesta ja sosiaalisista taidoista. Aittokoski esittelee Suomesta Pirkkalan, joka on menestynyt kuntavertailuissa.

Kirjan jälkisanojen mukaan kaikki kiertää talouteen. Rahalla saa asioita, jotka vähentävät onnettomuuden syitä. Yhteiskunnan tasolla rahalla saa heikommille hyvinvointia ja vapautta huolista. Ihmisellä on kyky hyvää, vaikka ahneus ja itsekkyys voivat saada huomaamatta vallan. Vallan on oltava hajautettuna, jotta hillitään häikäilemättömyyttä. Thomas Moren sanoin: ”Kaikki ei voi olla hyvin paitsi mikäli kaikki ihmiset ovat hyviä, ja näin ei uskoakseni tule olemaan laita vielä erinäisiin vuosiin.”

Ristiinassa 20.9.2021

Helena Kauppinen

HUIPPUTULOISET Suomen rikkain promille Anu Kantola & Hanna Kuusela Vastapaino 2019

 

Valitsimme kirjan, koska se sai paljon julkisuutta ilmestyttyään. Itse kuulin kirjaa käsiteltävän Yle Radio 1:n Kultakuumeessa.

Kirja perustuu verotietojen avulla haettuun viiteentuhanteen vv.2007-2016 eniten ansaitsevaa suomalaista, joista haastateltiin 90. Haastatellut jaettiin kolmeen ryhmään: perijät, ammattijohtajat ja yrittäjät. Kiintoisinta kirjassa  olikin juuri haastatteluosuudet.

Perijöiden osuudessa korostui velvollisuudentunnon, jatkuvuuden,  vastuun, ylisukupolvisuuden, omistajuuden ja ylpeyden teemat.”Meillä on suvussa sellainen periaate, että meidän pitäisi antaa yhtiö seuraavalle sukupolvelle paremmassa kunnossa kuin millaisena me se saatiin meidän vanhemmilta”.

Ammattijohtajilla on suurten tulojen lisäksi myös suuri yhteiskunnallinen painoarvo, he ovat tärkeä osa yhteiskunnan, talouden ja politiikan päättäviä eliittejä. Haastattelussa tulee voimakkaasti esille työn arvostus…”kyllä mun työviikot varmaan oli yli 70 –tuntisia”… ”Mulla oli aikakausia, jolloin esimerkiksi vuoteen en pitänyt lomaa ollenkaan.”

Yrittäjistä on tullut aikakautemme sankareita, ihailun ja arvostuksen kohteita. Menestyneen yrittäjyyden ihannointi ylittää nykyään poliittiset rajatkin. Yrittäjät kuvaavat sangen värikkäästi elämäänsä, esim. näin: ”Mä olen vähän sellainen Kustaa II Adolfin hevonen Lyzenissä, joka oli niin innokas, että laukkasi vihollisjoukkoihin ja kuningas kuoli” (Lukupiirissä olemme lukeneet Mirka Lappalaisen ”Pohjolan Leijona”). Myös Timo Ahopellon kirja ”Sand hill road” luettiin lukupiirissämme  ja se  valotti hienosti  erityisesti start-up –yrittäjän tuskantäyteistä taivalta Suomen rikkaimpaan promilleen.

Mielestäni kirjan kirjoittajien omat näkemykset Suomen rikkaimpaan promilleen tulivat jokseenkin selvästi esille. Kirja alkoi ja päättyi lainaukseen Kalevalan Sammosta. Kalevalassa sitkeä tunne siitä, että omalla ryhmällä on yksinoikeus Sampoon ja sen tuomaan vaurauteen johti lopulta koko Sammon tuhoutumiseen.

Niin tai näin, kirja oli mielenkiintoinen luettava eikä nostanut mitenkään kateuden tuntoja pintaan, paremminkin ihailun – työn arvostus tuli esille jokaisen ryhmän haastattelussa erittäin vahvasti. Jos kaikki suomalaiset ajattelisivat samoin, Sampo takoisi kaikille parempaa elämää tasaisesti.

Ristiinassa 28.6.2021

Aija Rasimus

Vihma, Hartikainen, Ikäheimo, Seuri; Totuuden jälkeen. Miten media selviää algoritmien ja paskapuheen aikana. Teos 2018. 295 sivua.

Totuuden jälkeen on erinomaisesta luettavaa. Tosin kirja kansi on tylsänäköinen ja takakannen tekstissä niin monta sivistyssanaa ja laajaa käsitettä, että en olisi valinnut sitä luettavaksi kirjastosta. 

Onneksi on Mikkelissä Yhteiskunnallinen lukupiiri, jossa valitaan luettavaksi kirjoja yli oman mukavuusalueen.

Tämä teoksen lukeminen auttoi ymmärtämään yhteiskunnallista kehitystä Suomessa, Yhdysvalloissa ja Englannissa. Myös kriittisyys mediaan ja omaan ymmärrykseen lisääntyi. Teksti on onneksi helppoa; kirjan lukijan ei tarvitse olla asiantuntija.

Internetin piti tuoda koko maailman tieto jokaiselle, vaan toisin kävi. Totuudenjälkeisellä ajalla viitataan siihen, että tunteet ja suoranaiset valheet ovat syrjäyttäneet faktat julkisessa keskustelussa. Kun perinteinen media ei ole selvittänyt tarkkaan lähdetietoja, niin se mennyt mukaan tunteiluun ja lukijoiden kalasteluun.

Ongelma on algoritmeissa, joita teknologia tuottaa saamastaan tiedosta. Verkosta löytyvä tieto ei liiku vapaasti. Algoritmit muokkaavat jokaiselle personoidun paketin. Ihmiset eivät enää törmää sisältöihin ja näkökulmiin, joita he eivät ole itse valinneet.

Algoritmit eivät myöskään ole neutraaleja laskutoimituksia, vaan tietyn tahon tietyillä oletuksilla koodaamia. Toki perinteinen media voi olla yhtä lailla puolueellinen ja tiettyyn näkökulmaan rajoittuva, mutta algoritmien ongelma on kuitenkin niiden näkymättömyys, meidän on vaikea edes hahmoittaa sellaisen tiedon olemassaoloa, jota algoritmit eivät näytä meille.

Silmäni avautuivat, kun kirjassa selvitetään esimerkein miten Helsingin Sanomat, Yle ja Maaseudun Tulevaisuus ovat menneet mukaan valheisiin viimeisen kymmenen vuoden aikana. Räjähtelevät lepakot –tapaus avaa hyvin mitä poliittista hyötyä faktoja vääristelemällä voidaan saavuttaa. Tapaus toi esille myös tasapuolisuusharhan. Siinä annetaan yhtä suuri sananvalta valheelle kuin asiaan pitkään tutkineille asiantuntijoille. Esiin tulleet tapaukset ovat olleet tarpeellinen opetus lehdille ja Ylelle. Tieto pitää tarkistaa!

Ihmisellä on taipumus uskoa tietoa ja näkemyksiä, jotka vahvistavat jo olemassa olevia näkemyksiä. Tämä piirre korostuu erityisesti netissä, koska sieltä on helppo löytää ihan mitä hyvänsä näkemystä puoltavaa informaatiota, varsinkin kun algoritmit tyrkyttävät meille samantapaista sisältöä, jota olemme jo ennestään lukeneet.

Maltilliset viestit eivät saa samanlaista huomiota kuin aggressiiviset, kannassaan jyrkät viestit. Syntyy masentava kierre, jossa maltilliset keskustelijat vetäytyvät kokonaan pois ja julkinen keskustelu sen kuin jyrkkenee. Tämä todellisuus siirtyy myös verkon ulkopuolelle, missä poliitikolta ei enää odoteta totuudellisuutta vaan oman ryhmän jäsenyyttä, tunneyhteyttä ja vihan kanavointia.

Lukupiirissä huomattiin, että kirjoittajat ovat meitä lukupiiriläisiä puolta nuorempia. Ehkä nuoruus on vahvistanut heissä pelkoa, miten käy liberaalin demokratian, jos sitä kannattelemassa ei ole enää tervettä informaatioympäristöä. Lukupiiriläiset ovat jo kohdanneet monenlaista propagandaa kotimaassa ja maailmalla, ja olemme oppineet olemaan kriittisiä kirjoitetulle ja puhutulle ja kuville. Mutta vetäydymmekö varovaisina pois keskusteluista, kuten Totuuden jälkeisen ajan kirjoittajat varottavat. On siis aika ottaa totuudenjälkeisyys tosissaan, ja siksi valitsimme seuraavaksi luettavaksi Juha Kuisman Keskustalaisuudesta. Samalla pohditaan omia viiteryhmiä: Mistä omat arvot ja mielipiteet tulevat? Miten ne vaikuttavat ajatteluun, tunteisiin ja toimintaan?

Ristiinassa 4.11.2019

Helena Kauppinen

Sylvi Kekkonen – ensimmäinen nainen

Elokuun lukupiirin teemana oli Sylvi Kekkonen. Presidentti Kekkosen puolisona hän jäi kuitenkin taka-alalle ja aika vieraaksi suurelle yleisölle. Urho Kekkosen elämänkerroissa ei ole juurikaan mainittu puolisoa. Anne Mattssonin julkaisi Sylvi Kekkosesta elämänkerran vuonna 2000.  Tästä elämänkerrasta on juuri ilmestynyt tarkistettu laitos. Vuoden uutuuskirjoihin kuuluu myös Johanna Venhon romaani Ensimmäinen nainen, joka kertoo Sylvi Kekkosesta. Venho on tutustunut tarkoin lähteisiin ja tuo kaunokirjallisin keinoin esille Sylvi Kekkosen elämää. Lukemalla näitä molempia kirjoja avautuu edes osittain maan pitkäaikaisen ensimmäisen naisen tarkoin suljettu maailma. Romaanissa käsitelty tunnetaso tekee ymmärrettävämmäksi meille tavallisille lukijoille hänen elämänvaiheensa.

Venho on ajoittanut romaaninsa vuoteen 1966. Sylvi Kekkosen läheinen kirjailijaystävä Marja-Liisa Vartio on kuollut. Presidentin puolison on vaikeaa löytää tilaa surulleen Tamminiemessä, jossa on paikalla henkilökuntaa sekä jatkuvana virtana presidentin vieraita. Niinpä hän vetäytyy kesämökille Katermaan. Venho on tuonut kirjaansa mukaan myös toisen Sylvi Kekkosen ystävän, kuvanveistäjä Essi Renvallin. Taitavasti Venhon romaanissa peilataan kuvanveistäjän vaikeutta veistää Sylvin muotokuvaa. Kirjailijana Venho kamppailee saman haasteen kanssa kuin Essi Renvall – miten saada kuvattua Sylvi Kekkosta, joka kätkee niin tarkoin oman persoonansa. Kirjan lopussa romaanin Sylvi pohtii, miten elämä on muuttanut häntä. Kaikki on muuttanut niin äitiys, sodat, Urhon nousu pääministeriksi ja presidentiksi. Sylvi kärsi nivelreumasta ja sairaus aiheutti kipuja, joka muutti myös häntä. Vihlaisevaa on lukea Sylvin vaiettua tuskaa Urhon naisystävistä. Sylvi koki ihmisten puheet kipeänä taakkana.

Anne Mattssonilla oli Sylvi Kekkosen elämänkertaa tehdessä haasteena lähteiden vähäisyys. Vaikka kyseessä oli tasavallan tunnetuimman presidentin puoliso, niin silti tutkimusta voi verrata mikrohistoriaan – valtavirran ulkopuolisen marginaaliryhmän piilossa olevien tapojen ja asioiden tutkimukseen. Kekkos-historioissa Sylvi Kekkonen on jätetty täysin sivuosaan. Rouva Kekkonen piti tiukasti kiinni yksityisyydestään koko puolisonsa julkisen elämänsä ajan.

Urho ja Sylvi Kekkonen olivat molemmat kirjaihmisiä ja lukivat paljon. Vahvan puolisonsa rinnalla eläneellä Sylvi Kekkonen löysi itselleen oman tilan kirjailijana. Hän halusi tavata kirjailijoita ja perusti joidenkin kirjailijatuttaviensa avustuksella kirjallisen salongin, mutta vetäytyi näissäkin tilaisuuksissa itselleen tyypilliseen tapaan syrjään. Tie kirjailijana ja tunnetun poliitikon puolisona ei ollut auvoinen. Sylvi Kekkonen joutui kärsimään vallan laahuksesta – Kekkosen nimestä ja asemasta – eikä hänen osallistumistaan toivottu Suomen Kirjailijaliiton tilaisuuksiin.

Elämänkerrassa käsitellään myös molempien Kekkosten luonteenpiirteitä. Mattssonin mukaan Sylvi Kekkosessa oli sekä haurautta että kovuutta. Hän oli takertunut poikiinsa ja puuttui aikuisten lastensa elämään. Urho Kekkonen ei puolisona ollut helpoimmasta päästä naisseikkailuineen. Hänen voimakas ja itsekäs voittamisen halu vaati muilta sopeutumista. Kummallakin Kekkosella oli myös omat piikikkäät ilkeilytyylinsä.

Sylvi Kekkonen oli puolisonsa lahjomaton kotikriitikko, joka tasoitti puolisonsa vahvoja mielipiteitä. Sylvi Kekkonen onnistui tavoitteessaan jäämään yksityiseksi henkilöksi kaiken Urho Kekkosen ympärillä pyörineen valtavan julkisuuden rinnalla. Molemmat kirjat Sylvi Kekkosesta ovat ehdottomasti lukemisen arvoisia etenkin meille, jotka muistamme heidän aikakautensa vielä hyvin.

Porrasalmella 18.10.2019

Raija Suominen