Laura Lähteenmäki: Marian kirja WSOY 2025 sivuja 358. Lukija Krista Putkonen-Örn

En saanut kirjastosta Lähteenmäen Marian kirjaa, joten liityin BookBeat -palveluun ja kuuntelin kirjan, jotta ennätin tutustua kirjaan ennen lukupiirin kokoontumista. Olen aikaisemmin yrittänyt kuunnella kirjoja, mutta olen aina nukahtanut ja äänikirja on jäänyt kesken. Marian kirja on ensimmäinen kirja, jonka kuuntelin kokonaan eikä nukuttanut yhtään.

Tarina alkaa, kun Maria Piponius ja Elias Lönnrotin kohtaavat Gerhard Snellmanin sahan konttorissa, Ämmänkosken rannalla, Kajaanissa.  25- vuotias Maria hoitaa serkkunsa sahan tilejä ja huolehtii mm lämpimän leivän paistamisesta sahan väelle. Häntä reilusti vanhempi Elias on paikkakunnalla pidetty lääkäri ja koko Suomessa tunnettu kirjailija. Kevään ja kesän ajan riiustellaan herkän varovasti, syksyllä Mariasta ja Eliaksesta tulee salakihlapari. Marian toiveesta kihlausta ei julkaista, sillä Elias on lähdössä useaksi kuukaudeksi Laukon kartanoon kirjoittamaan ja Marian pitäisi yksin vastata onnitteluihin ja uteluihin.

Maria on kirjan päähenkilö, Lönnrot saa äänen vain lyhyeksi päiväkirjamerkinnöiksi. Maria on vahva persoona ja hänen elämässään sattuu ja tapahtuu. Tunteet kuohuvat, mutta niitä ei näytetä ulkopuolisille eikä edes perheenjäsenillekään.  Välillä Maria peilaa kokemuksiaan aikaisempiin tapahtumiin, joten vähitellen lukija saa kokonaiskuvan Marian koko elämänkaaresta.  Eliaksen kanssa hän elää parikymmentä vuotta, ja yhteiselämä on rikasta. Samalla valottuvat Suomen kansan vaiheet 1840-1860 -luvulla. Kolera tappaa, kerätään jäkälää katovuosina ja soditaan Itämerellä. Sanojen merkitys korostuu kirjassa. Lönnrot keksii kasveille ja ilmiöille suomenkielisiä sanoja. Maria miettii mitä tarkoittaa sana itsenäisyys ja keskustelee siitä Eliaksen kanssa.

Laura Lähteenmäen Marian kirjan tarina on erinomainen ja sanat soljuvat vaiherikkaan elämän kuvaukseksi. Kun kirja saapui kirjastosta, niin luin sen nauttien. Minulle lukeminen on syvempi kokemus kuin kuunteleminen.

Helena Kauppinen

Mikkelin Ristiina

 

Emma Nikander: Maailman paras maailma. Lempeät ja radikaalit utopiat

Atena 2025, sivuja 224

Lempeät ja radikaalit utopiat herättivät vilkasta keskustelua yhteiskunnallisessa lukupiirissä. Mietimme mitä utopia – sana merkitsee? Toisille sana on valhetta, ja historia vahvistaa, etteivät utopistiset kokeilut ole toteutuneet. Toisille utopia on päämäärä parempaan elämään, ja ihminen tarvitsee haaveilua ja toiveita. Niiden kautta ja niitä toteuttaen löytyy uusia, reilumpia käytäntöjä niin ihmisille kuin eläimille.

Sairaanhoidon ammattilaisina toiminut lukupiiriläinen totesi, että hoivaa rakennetaan jo ihmisten elämänkiertoon. Se ei ole utopiaa. Sen sijaan eläimet eivät tarvitse päätäntävaltaa. Miten lehmät pärjäsivät talvella ilman ihmistä?Koulutuksen osalta koulun ammattilaiset totesivat, että kirjoittaja ei tiedä nykykoulussa olevista hyvistä käytännöistä. Tunnetaitoja opetetaan jo varhaiskasvatuksessa ja väittelytaitoa perusopetuksessa. Piilo-opetussuunnitelmasta on aina oltu tietoisia, ja sitä on tarkkailtu.

Vaikka kirjan mainostettiin olevan toivekas tietokirja ratkaisuista, niin löysimme vähän uusia konkreettisia ratkaisuehdotuksia yhteiskunnallisiin ongelmiin ikääntyvissä kunnissa ja väestön vähentyessä koko Suomen maassa. Tarinallisuus kirjassa oli esimerkkejä toteutuneista utopioista. Iloisemme niistä toteutuneista oikeudenmukaisuuksista. Jokaisenoikeudet toteutuivat vasta, kun puolukan poimija piti puoliaan ja tapahtuman seurauksena säädettiin jokamiehenoikeudet. Pohjoismainen hyvinvointivaltiomalli on vielä monen muunmaalaisen unelma. Kirjastoista voimme vapaasti ja maksuttomasti hakea tietoa ja virkistystä. 

 

Mikkelin Ristiinassa 19.9.2025

Helena Kauppinen

 

Kuvassa vsemmalta Tarja Grånsten, Raijakaarina Hämäläinen ja Aija Rasimus. Kuva Helena Kauppinen

RAUTAVAARA 

Antti Heikkinen, WSOY 2024, 267 s. 

 

Antti Heikkisen Rautavaara on kiehtova romaani ja historiikki 150 vuotiaasta Rautavaaran kunnasta. Kirja poikkeaa kiinnostavalla tavalla tavanomaisesta kunnan historiasta; se kuvaa samanaikaisesti  yhden fiktiivisen suvun vaiheita viiden sukupolven ajan ja samalla kertoo pitäjän todellisen historian käänteistä tuona aikana. Esimerkkinä vaikkapa Luostarinlinnan vankila, jota Ville Stenius Viipurista lähti kirjan alussa etsimään. 

Kirjassa kuvataan hienosti sukuyhteisön vahvuutta, toisaalta sukupolvien välistä kuilua, ja miten Suomen elinkeinorakenteen muuttuminen on vaikuttanut myöskin Rautavaaran elinkeinorakenteen muuttumiseen vahvasta maaseutuyhteisöstä  toisenlaiseen elämänmenoon. Mahtuupa kirjaan myös Ameriikkaan ja myös Venäjälle muuttaneiden tarinaa, pulavuosina myös Rautavaaralta lähdettiin siirtolaisiksi paremman elämän tavoittelussa. 

Itseäni kosketti kirjassa eniten se, miten ankaraa elämä sodan jälkeen oli. Sodan aiheuttamista fyysisistä ja psyykkisistä traumoista kärsivät ihmiset yrittivät vimmaisesti pärjätä elämässä. Eivät onneksi nähneet, minkälaista on elämä tänä päivänä maaseudulla. Monesta suvusta on jäljellä enää sammaleinen kivijalka, niin Rautavaaralla kuin muuallakin. Jos Rautavaaran historiaa ei oltaisi laadittu tämän hienon romaanin muotoon, olisi se varmasti jäänyt lukematta. Nyt sen sijaan kiinnostuin Rautavaarasta niin, että olen lukenut pitäjästä muualtakin ja aina höristänyt korviani, kun Rautavaaran nimi on jossain mainittu. Hieno kirja ja kestää varmasti toisenkin lukukerran. Aikakausien seuraamisen helpottamiseksi on kirjassa myös Korkalaisen suvusta sukupuu, jota joutui kirjaa lukiessa väliin tarkastelemaan. 

 

Ristiinassa 14.9.2025

Aija Rasimus 

 

Mihail Siskin: Sota vai rauha.

Kirjoituksia Venäjästä ja lännestä WSOY 2023

Suomentanut Sirpa Hietanen teoksesta Frieden oder Krieg: Russland und der Westen – Eine Annäherung 2019

Kirja alkaa ”ON RASKASTA olla venäläinen. Putinin ”erikoisoperaation” päämäärä Ukrainassa on pelastaa venäläiset, venäläinen kulttuuri ja venäjän kieli ukrainalaisten kynsistä. Maan itäosassa tuhottiin etupäässä venäjänkielisiä kaupunkeja ja asujaimistoa. Tehtiin sotarikoksia ihmisiä mutta myös minun kieltäni kohtaan. Puskinin, Tolstoin, Tsvatajevan ja Brodskyn kielestä tuli sotarikollisten ja murhaajien kieli. Tulevaisuudessa Venäjää ei yhdistetä venäläiseen musiikkiin ja kirjallisuuteen vaan lasten päälle putoaviin pommeihin ja hirvittäviin kuviin Butsasta.” Siskinin mielestä kirjailijan pitää ainakin avata suunsa, sillä hiljaisuus merkitsee hyökkääjän ja sodan tukemista. Niinpä hän kirjoitti kirjan 2019 ja ennusti tapahtumat, joita seuraamme päivittäin.

Siskin avaa kirjassaan selkeästi ja laajasti Venäjän menneisyyttä,  nykyisyyttä ja tulevaisuutta. Osa ennustuksia on jo toteutunut. Kirja on rakkaudentunnustus hänen kotimaallensa, sen äärettömän kauniille luonnolle ja suurenmoiselle kulttuurille – ja maalle, joka aika ajoin muuttuu vieraita ja omia lapsiaan ahmivaksi hirviöksi.

Kirjoitus venäläisestä sielusta eli heidän käsittämättömästä kyvystä sietää historian kauheuksia ja vastaanottaa kärsimyksiä oli mielenkiintoista luettavaa. Tuhatvuotinen orjuus on luonut venäläistä sielua koskevan mystiikan, jota ei ole oikeasti olemassa. Ulkomaalaiset vain kuvittelevat sen. Venäläiset ovat samanlaisia ihmisiä kuin muiden maiden kansalaiset. Heillä on vain erilainen historia.

Valtio on aina ollut venäläisille mielikuvitusvalta, jolta on pakko puolustautua. Ja 1990 -luvun uudistukset johtivat siihen, että demokratia on nykyään huono sana Venäjällä. Vapaa markkinatalous merkitsee vallan omistusoikeutta, ja keskiverto venäläinen ei voi ymmärtää lännen laillisuusajattelua. Lännen historia on erilainen. Britanniassa jo vuonna 1215 hyväksytyssä Magna Cartassa puolustettiin kansalasten oikeutta omaisuuteen ja hyvää kohteluun hallitsijoiltaan. Magna Carta on toiminut esikuvana monien maiden perustuslaille ja ihmisoikeusjulistukselle.

Siskinin mukaan neljäsosa Venäjän asukkaista on ollut vankilassa tai joku perheenjäsen on joutunut telkien taakse. Myös vartijoita on ollut paljon.  Vankilakulttuurin vaikutus on ollut suuri venäläisyyteen. Vanki tuntee vain yhden lain – voiman ja väkivallan. Ei ole lakeja, ei sopimuksia, ei sääntöjä tai oikeuksia. On vain suosiota tai epäsuosiota, etuoikeuksia ja sortoa.

Ekologinen katastrofi on ollut Venäjän todellisuutta jo vuosikymmenet, eikä sitä voi pysäyttää ilman kansalaisyhteiskuntaa. Hälyttävät uutiset luonnon riistosta lisäävät yhteistä toivottomuuden tunnetta ja pessimismiä, vaikka suurempia huolia ovat sotilaalliset konfliktit, rikollisuus ja heikko terveydenhoito. Venäjän väestö pienenee koko ajan. Syynä siihen ovat muutto, kuolleisuus, alhainen syntyvyys ja väkivalta. Kuitenkin toivo on nousevassa nuorisossa Siskinin mukaan.

Kirjan luvut olivat esseetyyppisiä kokonaisuuksia, joten luin kirjan luku kerrallaan ja pidin taukoa lukujen välissä. Samalla oli mahdollista sulatella Siskinin ajatuksia ja esille tuomia perusteluita. Kaiken kaikkiaan ymmärrykseni venäläisiä kohtaan lisääntyi. Kirjan esipuheen viimeisin sanoihin on hyvä päättää - Viha on sairautta, kulttuuri on lääkettä.

 

Helena Kauppinen

Mikkelin Ristiina