SAND HILL ROAD, Timo Ahopelto, Otava 2013

“Matti Kontio oli kaksi  viikkoa sitten ryhtynyt yrittäjäksi. Yhdessä teekkarikavereiden Katajan ja Tähden kanssa oli päätetty luoda tyhjästä maailman paras yritys. Kontio oli hypännyt tuntemattomaan, ja nyt vapaa pudotus kihelmöi ja loi painetta päässä. Elettiin kesää vuonna 2000”.

Näin alkaa lukupiirin kevään kirja SAND HILL ROAD. Ensimmäiseltä sivulta alkaen kirja vie mukanaan yrittäjäkolmikon start-up yrityksen välillä järjettömän tuntuisiin vaiheisiin alkaen yrityksen perustamisesta, liiketoimintasuunnitelmasta ja  rahoituksen hakemisesta yritysten ja erehdysten kautta.  Tämä on huikea kirja yrittäjyydestä, lukemisen jälkeen osaa antaa entistä enemmän arvoa yrittäjille, jotka viime kädessä kustantavat hyvinvointivaltion suomat edut meille kaikille. 

Kirjan nimi on Piilaakson pääkatu ja jokaisen it-firman tavoittelema pääkonttorin osoite, rahan ja vallan katu. Tälle kadulle joutuu myös Matti Kontio hakiessaan epätoivoisesti rahoitusta konkurssiuhan alla olevan firman kassaan.  Yrityksen liikeidea avautuu lukijallekin hyvin: tarkoitus on lääketutkimukseen liittyvien potilasasiakirjojen sähköinen palaute.  Yritys tekee kauppaa kansainvälisten lääkejättien kanssa, joten kyse on todella isoista pääomista.

Kirjan aihe on erityislaatuinen ja harvinainen, hektisestä yrityksen perustamisesta ja yrittäjyydestä yleensä on Suomessa romaaneja kirjoitettu vähän. Timo Ahopelto eräässä KL:n haastattelussa kertoi, että suunnitteilla on joko toinen romaani tai väitöskirja.  Hän myös kertoo, että kirja on 60 % faktaa ja loput fiktiota.  Toivoimme, että ainakin sairauskohtauksen saaneen Heikki Listaajan jättäminen Buck´s ravintolan eteen penkille kuolemaan ja Kontion hyppääminen taksiin kohti lentokenttää olisi ollut fiktiota.

Myös yrityksen CRF-Health myöhemmät vaiheet ovat tuttuja. Se myytiin pääomasijoittajille monen vaiheen kautta lopulta 320 miljoonan euron hinnasta ja toi näin ollen valtion kassaan huomattavan määrän verotuloja.  Kirjan kirjoittaja on nykyisin bisnesenkeli monessa yrityksessä.

Kirja osui silmiini muutama vuosi sitten, kun Suomen Pankin pääjohtaja Erkki Liikanen kertoi kesäkirjoistaan. Tämä kirja oli myös hänen kirjavalintansa.  

Kiitos kirjasta Timo Ahopelto.

23.4.2018

Aija Rasimus

Niall Ferguson: Rahan nousu. Maailman rahoitushistoria.

 

Niall Fergusonin Rahan nousun on suomentanut Kimmo Pietiläinen, ja siinä on 380 sivua. Kustantajana Terra Cognita 2009.  

Kirjassa on kiinnostava alku. Jo johdannosta opin seuraavaa:

1.   Köyhyys ei johdu riistävistä ahneista rahamiehistä. Se liittyy pikemmitenkin rahoituslaitosten puuttumiseen. Tehokas luototusverkosto pelastaa velalliset koronkiskureiden kynsistä, ja säästäjät voivat panna rahansa luotettavaan pankkiin.

2.   Raha vahvistaa taipumustamme ylireagoida. Nousu- ja laskusuhdanteet ovat perusteiltaan tunne-elämämme herkkäliikkeisyyden tuotoksia.

3.   Rahoituskriisien ajoitusta ja suuruutta on vaikea ennustaa, koska rahoitusjärjestelmä on aidosti monimutkainen ja niin monet sen suhteet ovat epälineaarisia, jopa kaaottisia. Jokainen uusi haaste käynnistää uuden vasteen pankkiireilta ja heidän kaltaisiltaan.

Helppoa, ymmärrettävää luettavaa, kun asiat kerrotaan monisanaisesti. Lukeminen vaatii kuitenkin tarkkaavaisuutta. Tätä ei lueta väsyneenä iltapuhteella. Kirjan luvuilla on kuvaavia nimiä - Unelmia ahneudesta, Kuplien puhaltelua, Turvallinen kuin tiilitalo… Luvut herättivät mielenkiinnon jatkaa lukemista. Rahan historia on kuitenkin samanlainen useissa maissa ja se puudutti. Kirja jäi kesken siinä kohtaan.

Kuukauden kuluttua kertasin johdannon ja luin viimeisen luvun Rahanlasku. Siinä Niall Ferguson esitteli 10 eri ajattelun ansaa, joihin lankeamme miettiessämme rahamarkkinoiden ennustettavuutta. Jos jollakin tieteen alalla on mahdollisuus mullistaa käsityksemme rahan noususta tai laskusta, niin se on orastava käyttäytymistaloustiede. Ferguson kirjoittaa, että valtio ja rahamarkkinat ovat aina symbioottisessa suhteessa, ja globaalit rahamarkkinat ovat ihmiskunnan peili.

2.3.2018

Helena Kauppinen

Marraskuun lukupiiri

Keltikangas-Järvinen Liisa: Pienen

lapsen sosiaalisuus, WSOY 2012,

sivuja 224

On eri asia, pyritäänkö lapsi kasvattamaan ryhmän jäseneksi vai kasvatetaanko hänet ryhmässä. Ensin mainittu on päämäärä, joka ei edellytä pieneltä lapselta kasvamista ryhmässä, toiseksi mainittu on prosessi, joka ei välttämättä johda asetettuun päämäärään eli kykyyn toimia rakentavasti.

Keltikangas–Järvinen avaa mielenkiintoisesti ja ymmärrettävästi tuota prosessia. Kirja on tarkoitettu pienten lasten vanhemmille ja lasten parissa työskenteleville, mutta kirja sopii erinomaisesti myös mummoille ja ukeille palauttamaan mieleen varhaislapsuutta. Jo puolitoistavuotiaalla voi olla 2-3- vahvaa kiintymissuhdetta, mutta yksi niistä ensisijainen kiintymyssuhde, johon lapsi kohdistaa erityisiä odotuksia.

Lapsen kaikenpuolinen kehitys on kolmen ensimmäisen ikävuoden aikana nopeampaa kuin koskaan muulloin. Kehitys on kuitenkin sillä tavalla kokonaisvaltaista ja eriytymätöntä, että kognitiivista, emotionaalista ja sosiaalista kehitystä ei voi irrottaa toisistaan, vaan ne liittyvät kiinteästi toisiinsa ja pohjaavat kaikki kiintymissuhteen turvallisuuteen.

Tunteiden säätely tarkoittaa aluksi sitä että hoitaja auttaa lasta tämän tunteissa. Hän seuraa lapsen mielialoja, ja suuntaa toimintansa niiden mukaan. Hän herättää lapsessa myönteisiä tunteita ja auttaa lapsen negatiivisten tunteiden yli. Näistä kokemuksista lapselle kehittyy kyky itse säädellä tunteitaan.

Viihdyin kirjan parissa, ja se muutti käsitykseni pienen lapsen päivähoidosta. Pienryhmä on paras alle kolmivuotiaalle. Tutkimuksen tuoma tulos on että iso ryhmä vääränä ikäkautena haittaa sosiaalisten taitojen kehitystä. Tutkimuksen tuloksen pitää vaikuttaa poliittisiin päätöksiin ja yhteiskunnan rakenteisiin. Sitä ei voi sivuuttaa päätettäessä perhepolitiikasta.

Lukupiirissä keskusteltiin vilkkaasti kasvatuksesta ja sen merkityksestä. Kaksi käytäntöä nostettiin esille tärkeänä ja tarpeellisena. Alle 3-vuotiaan perhe pitää saada kodinhoitotukea, jos he niin valitsevat. Ryhmäperhepäivähoito on elvytettävä päiväkotien rinnalle.

Helena Kauppinen 1.12.2017

Syyskuun lukupiiri

Jörn Donner: SuomiFinland, suomentanut Kari Koski, Otava, 111 sivua

Tämä pieni kertomus on epäreilu essee. Minä kutsun sitä paskilliksi. Se synonyymeja ovat pilkkakirjoitus, herjakirjoitus, pamfletti. Teksti on epätavallisen, miltei perverssin itsekeskeinen. Näin alkaa Jörn Donnerin tykitys 100 -vuotiaasta Suomesta, Mannerheimista, Kekkosesta, nykyisestä hallituksesta, maasta kartoitus politiikasta, vanhenemisesta, sairaanhoidon alueellisesta eriarvoistumisesta...  Kertomukset risteilevät lyhyesti eri aiheissa. Välillä täytyi hengähtää, laittaa kirja pois ja pohdiskella Jörkän ajatuksia.

Toistuvasti Donner myös kritisoi kirjassa itseään, toimiaan ja kirjoituksiaan. Se raikastaa. Ohuen kirjan teksti on loistavaa ja mielipiteet välillä yllättäviä. Onko hän tosissaan vai onko se hänen huumoriaan. Donner kertoo haluavansa yritystuista luopumista, vuosittaisen 40 000 maahanmuuttajan kiintiön perustamista, maanviljelijöille maksettavaa vuosikorvausta, jotta hinnoittelu vapautuisi, vanhustenhoidon ja lastenhoidon palauttamista yhteiskunnalle, kansanedustajien määrän puolittamista ja diktatuureihin suuntautuvan aseviennin lakkauttamista.

Lukupiiriläisten kommentteja:

Sakari kiteytti: - Porvarillinen Taanila.

Tarjaa ihastuttivat viimeiset sanat: ”Loppu tiedetään, mutta mitä sillä välin? On verra. Loppu on hiljaisuutta.”

Aija löysi paljon ärsyttävää.

Martti: - Ihminen on arvokas, vaikkei työtä tee.

Raili: - Kokeneen vanhan miehen ironiaa.

Donnerin sanoin Kirjoitan siis olen olemassa.

15.10.2017 Helena Kauppinen

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Elokuun lukupiiri

Steven Lee Mayers: UUSI TSAARI, Vladimir Putin ja hänen Venäjänsä.

Bazar 2016, 751 s.

Uusi tsaari oli monivivahteinen lukukokemus. The New York Times –lehden Moskovan kirjeenvaihtaja on kirjoittanut laajan ( siis 751 sivun) henkilökuvan itäisen naapurimme valtiaasta.

Kiinnostavinta, ja vähemmän tunnettua oli kuvaus Vladimir Putinin lapsuudesta. Kirja alkaakin Putinin isoisästä, jonka kerrottiin laittaneen ruokaa itse Stalinille. Vladimirin isä taisteli toisessa maailmansodassa, hänen äitinsä näki nälkää piiritetyssä Leningradissa, kaksi veljeä kuolivat nuorina.  Putinin lapsuus oli köyhä, jo pienenä hän haaveili agentin ammatista, joka sittemmin toteutuikin.

Mayers käy läpi lapsuuden ja nuoruuden, vuodet KGB:ssä Itä-Saksassa, ajan Pietarin pormestari Anatoli Sobtsakin avustajana, muuton Moskovaan ja lopulta nousun pääministeriksi ja presidentiksi.

Putinin perhettä käsitellään kirjassa erittäin niukasti, myöskin hänen avioeronsa sivuutetaan lyhyesti.

Kirjasta ilmenee, että julkisesti Putin ei osoittanut suurta kunnianhimoa, vaan vallan portaita nousu kävi kuin itsestään. Väsyneen Boris Jeltsinin lähipiiri etsi seuraajaa ja vuonna 1999 oli Putinin vuoro nousta pääministeriksi. Vuosituhannen alussa Putin oli valtaan noustuaan  merkittävä talouden ja yhteiskunnan uudistaja, mutta  kirja kertoo myös, kuinka hänestä tuli maailman pettymykseksi valtaansa lujittava ja kaikkia yhteiskunnan instituutioita ohjaava ja vastustajiansa nujertava, laskelmoiva, kylmä yksinvaltias.

Odotin, että kirjassa olisi ollut tilaa tai tietoa Putinin ajasta Suomessa, mutta pienintäkään viitettä ei tästä ollut kirjassa. Ehkä kirjan kirjoittaja ei  pitänyt asiaa kyllin kiinnostavana. Varmasti  Putinista – Venäjän Uudesta Tsaarista, joku kirjoittaa elämänkertaa uudelleen. Toivottavasti Suomen ajasta saamme lukea joskus myöhemmin.

Lukukokemuksena kirjan alkuosa oli erityisen kiinnostava, jopa jännittäväkin. Loppuosa kirjasta oli lähihistoriaa ja siten hyvin vielä muistissa. Kaiken kaikkiaan Putin jäi henkilönä arvoitukseksi,  kirjan 751 sivusta huolimatta.

Aija Rasimus

Kesäkuun lukupiiri: Suomen historia

Petri Tamminen

Lukupiirin kesäkirjana oli Petri Tammisen SUOMEN HISTORIA. Kirja oli mukava sateisen kesän lukuhetki. Siinä käytiin läpi Suomen historian sata vuotta välähdyksinä, jopa vain kolmen rivin mittaisina pieninä, naulan kantaan osuvina tarinoina.  Takakannessa on hauskasti esitelty kirjaa: ” Itsenäisen Suomen sataan vuoteen mahtuu pimeä kana, vapautunut keskikalja ja Armi Kuusela. Välillä tehdään peltotöitä venäläisen vangin kanssa, porataan hampaita ja luetaan Tuntematonta sotilasta. Kekkonen ehtii nousta valtaan, hallita ja kuolla, ja saada siinä välissä kudotun sinivalkoisen pipon.”   Kirja herätti vilkasta keskustelua, hämmästelyäkin siitä, voiko historiaa näinkin kirjoittaa.  Kyllä voi.  Kirjan luin kaksi kertaa ja voin palata siihen vielä myöhemmikin.

Aija Rasimus

Heinäkuun lukupiiri: Piikojen valtakunta. Nainen, työ ja perhe 1600-1700-luvuilla

Tiina Miettinen. Atena-kustannus 2015.

Keskustan lukupiirin kesälukemiseksi valittiin Piikojen valtakunta, joka osoittautui kiinnostavaksi, helpoksi lomalukemiseksi. Lukupiiriläisillä oli ennakkoon mielikuva, että piikojen elämä oli kurjaa raadantaa ja usein he joutuivat vielä isäntien ikävän mielenkiinnon kohteiksi. Näin ei kuitenkaan ollut, ehkä tuo käsitys tuli osittain vanhoista kotimaisista melodramaattisista elokuvista.

Vaikka kirkko ja valtiovalta tuomitsivatkin esiaviolliset suhteet, aviottomat lapset sekä eri säätyisten keskenään avioitumisen, nämä olivat kuitenkin niin tavallisen kansan kuin aatelistenkin elämään kuuluvia asioita 1600-1700 –lukujen Suomessa. Tosin tavallisen kansan elämä erosi valtavasti tuolloin ylempien piirien elämästä. Rahvaan lasten oli lähdettävä piioiksi ja rengeiksi tienaamaan, eikä perheen perustaminen ollut ajankohtaista aivan nuorena. Tuolloin piika saattoi rakentaa itsellisen elämän ja edetä urallaan vaikkapa emännöitsijäksi. Tavallista oli, että avioliitot solmittiin vasta kolmikymppisinä, siis aivan kuin nykyäänkin, kun taloudelliset edellytykset perheen perustamiseen on saavutettu. Ei ollut myöskään tavatonta, että aviopareista juuri nainen oli 1600-1700 luvulla se vanhempi: naiset piikoivat pidempään ja nuoremmat miehet saattoivat naida jopa itseään kymmenen vuotta vanhemman, vielä fertiilissä iässä olevan naisen. Myöskin nykyaikana niin tavalliset uusperheet olivat tavallisia myös 1600-1700 luvulla.

Lukupiirin keskustelussa todettiin, että piikojen valtakunta oli vielä tavanomaista aina 1950 –luvulle saakka. Tuolloin teollisten työpaikkojen lisääntyminen vaikutti siihen, että naistenkin oli helppo työllistyä muutoinkin kuin lähtemällä piiaksi. Myös maatalouden koneellistuminen aiheutti sen, että työvoiman tarve maaseudulla väheni rajusti ja piikojen ja renkien oli hankittava toimeentulo muualta. Kirjassa hauskasti mainittiin, että 1600-luvulla sukunimet eivät vielä olleet yleisiä ja piioista useat olivatkin Savolaisia nimeltään, olivat näet tulleet eteläiseen ja läntiseen Suomeen Savosta.

Miettisen väitöskirjatyöstä kimmokkeensa saanut ”Piikojen valtakunta” oli mukaansa tempaava tietokirja, joka todentaa romaanien antamaa mielikuvaa sekä historiankirjoituksessa vähemmälle huomiolle jäänyttä kansan- ja väestönosaa.

Aija Rasimus